Aivan varma ei Leena itsekään kai ollut siitä, että juuri Kalle olisi hänen elämänsä mies. Ei hän siitä ääneen kenellekään puhunut, hyvä kun itsekseen uskalsi sellaista joskus salaa ajatella ja heti perään tunsi katumusta ja huonoa omaatuntoa moisista ajatuksista. Mutta jotta saisi itselleen lopullisen varmuuden tunteistaan, yritti hän pitkittää kihlausaikaa keksien aina jonkin tekosyyn, jolla lopullista päätöstä saattoi siirtää.

Loputtomiin ei sekään silti käynyt, sillä Kalle alkoi painostaa Leenaa avioitumaan. Niin Leena taipui Kallen vaatimuksiin. Hän uskoi naivisti ja sinisilmäisesti kaiken järjestyvän parhain päin, ja omien, vuoristoradan liikkeiden tavoin heilahtelevien tunteidensa kyllä asettuvan aloilleen ja oikeisiin uomiinsa, kunhan yhteiselämä Kallen kanssa kunnolla pääsisi alkamaan. Hänhän rakasti Kallea, ja Kalle rakasti häntä. Kyllä he yhdessä selvittäisivät kaikki eteen tulevat ongelmat, jos mitään nyt edes tulisi.

Ja jos Kallen rakkaus vaikka sitten välillä vähän jäähtyisikin, uskoi Leena hiukan lapselliseen tapaansa pystyvänsä omalla, lähes äärettömällä rakkaudellaan saamaan senkin taas uuteen roihuun. Kalle oppisi kyllä näkemään kaikki Leenan hyvät ja erinomaiset puolet, kunhan Leena vain rakastaisi rakastamasta päästyään. Rakkaudellaan Leena kokoaisi tulisia hiiliä Kallen pään päälle ja vastaisi kaikkeen mahdolliseen pahaan pelkällä hyvällä. Näin Leena ajatteli ja uskoi siinä myös onnistuvansa.

Niin sitten eräänä kauniina keskikesän lauantaina tuli neiti Koposesta rouva Makkonen. Leenalla oli kaunis valkoinen morsiuspuku ja huntu. Hunnun hän oli halunnut ehdottomasti, vaikkei enää neitsyt ollutkaan. Neitsyydestään oli hänen ollut luovuttava Kallen painostuksen vuoksi. Oikeastaan Kalle oli halunnut tarkistaa, oliko kukaan muu vielä Leenan neitsyyttä vienyt. Todettuaan, ettei ollut, oli hän sitten selittänyt nuorelle Leenalle, että koska nyt oli jo oltu ”sillä tavalla” kerran, mikäpä heitä esti enää jatkamasta siitä, mihin oli jääty.

Leenan ja Kallen avioelämä oli siis alkanut jo hyvän aikaa ennen papin aamenta. Kallesta se oli vain hyvä, mutta Leena oli kotoisin uskonnollisesta perheestä, ja tuohon aikaan, nuorena ja kokemattomana tunsi tehneensä syntiä, kun esiaviolliseen suhteeseen oli suostunut. Nykyisin hän ei enää noin ajattele, mutta ajat olivat silloin toiset, samoin Leenan elämänkokemus.

Seisoessaan Kallen vierellä alttarilla valkoisessa puvussaan kauniina kuin aamukasteinen ruusu tunsi Leena jotakin kummaa kaiken täyttävää ja rintaa pakahduttavaa riemua. Mutta jos oikein tarkasti olisi tuntojaan tutkiskellut, olisi hän ehkä kuullut sen riemun alta pienen, mutta sinnikkään epäilevän äänen. Leena ei kuitenkaan halunnut kuulla mitään sellaista. Tämä oli hänen hääpäivänsä. Kallesta tuli hänen miehensä ja Leenasta itsestään Kallen vaimo. Sulhanen oli komea ja morsian kaunis, kuten olla kuuluikin. Linnut lauloivat, kesäinen luonto suorastaan pursusi tuoksuja ja ääniä, hääväki hymyili, ja elämä näytti vain parhaita puoliaan…