Mutta jo useiden viikkojen ajan oli Kärpänen elänyt täydellistä hiljaiseloa. Enimmäkseen se oli torkkunut katonrajassa tai lennähtänyt joskus ikkunapuitteen rakoon samaa hommaa jatkamaan. Maailmanmeno ei sitä juurikaan ollut kiinnostanut. Mikä ihme sen nyt oli yllättäen saanut heräämään horroksestaan ja avaamaan jopa silmänsä. Sitä ei ollut tapahtunut kärpäsmuistiin, ja sehän tunnetusti oli pitkä kuin nälkävuosi.
 
Olipa herättäjä nyt mikä hyvänsä, vilkaisu ulos osoitti selvääkin selvemmin, että heräämiseen ja virkistymiseen ei ollut pienintäkään aihetta, ja parasta oli vain etsiä vieläkin suojaisempi horrostamispaikka, kietoa repaleiset siivet entistä tiukemmin kylmästä kohmeisen vartalon suojaksi ja vetää luomet tiiviisti väsyneiden ja unesta raskaiden verkkosilmien peitoksi. Kärpänen ei nyt halunnut nähdä alkutalven harmaata valoa, ei kuulla minkäänlaisia ääniä eikä ainakaan ryhtyä selvittämään, mistä mikäkin asia johtui, ja minne asti sen juuret ulottuivat.
 
Oli mukavaa vain olla ja horrokseensa kuulla, miten maailma ympärillä melskasi ja eli elämäänsä. Kärpästä siellä tuskin kaivattiin laisinkaan, vaan kaikki pyöri vallan mainiosti ilman sen toisia niin kovasti ärsyttävää läsnäoloa. Läsnäolo ehkä juuri ja juuri olisi saatettu sietää, jos se ymmärsi ainoastaan lennellä ja katsella, mutta ei enää sitä, että lentokierroksilta palattuaan se oitis tarttui virtuaaliseen kynäänsä ja lennätti bittiavaruuteen oman käsityksensä asioiden tilasta.

Siinä tapauksessa, että tuo käsitys olisi ollut pelkkää hymistelyä ja hurraamista ja jalkojen yhteen läpyttämistä, olisivat myötämielisimmät ehkä vähän säälivästi hymyillen katsoneet sormien läpi Kärpäsen aktivoitumista. Ärhäkämmät lukijat taas olisivat ampuneet heti kovilla jopa pieniä uhkauksia sanomisiinsa sisällyttäen. ”Miten kehtaa? Kuinka uskaltaa? Eikö ymmärrä edes pelätä?”

Mutta Kärpänen ei koskaan ollut ollut mikään hymistelijä ja kaikesta samaa mieltä olija. Se uskalsi olla eri mieltä ja poiketa valtavirrasta seurauksia pelkäämättä. Sillä ei ollut tarvetta ”kuulua porukkaan”, olla yhteisön hyväksytty ja arvostettu jäsen, eikä sen tarvinnut ihastella keisarin uusia vaatteita, jos se selvästi näki, että keisari oli alusvaatteisillaan.

Totta kai se olisi voinut olla myös hiljaa ja painua omine mielipiteineen ja ajatuksineen vaikka hornan tuuttiin, jonne monet sen luultavasti toivoivatkin painuvan ikiajoiksi. Mutta ei se ollut sellainenkaan. Sillä mitäpä arvoa millään mielipiteellä tai ajatuksella on, ellei sitä lausuta julki? Eivät ajatukset kenenkään pään sisältä muille näy, vaikka olisivat miten loisteliaita ja erinomaisia hyvänsä. Ääneen ne piti sanoa, jotta niistä keskustelua heräisi.
 
Mutta nyt, tällä hetkellä ei Kärpäsellä ollut pienintäkään tarvetta avata olemattoman pienen, lähes aivottoman pääkoppansa sisältöä kenellekään. Ajatelkoot muut, herättäkööt toiset keskustelua, käytäköön loistavaa debattia aivan toisilla areenoilla. Kärpänen sulkisi nyt silmänsä ja korvansa ja säilöisi virtuaalisen kynänsäkin naftaliiniin parempia ja otollisempia aikoja odottamaan.