Soilen ja Mikon ”tapailua” jatkui muutamia kuukausia. Sitten sattui Soile vapun tietämillä kertomaan ystävättärensä kihlauksesta. Hän kertoi sen aivan kuin minkä tahansa tavallisen tapahtuman ihmisen elämässä ilman mitään taka-ajatuksia, kun Mikkokin sattui kyseisen ystävättären tietämään ja tuntemaan.

Näin jälkikäteenkin on vaikea sanoa, olisiko Soile toiminut jotenkin toisin, jos Mikon reaktion olisi etukäteen arvannut. Tuskinpa olisi, mutta suuresti hän hämmästyi, mitä sitten tapahtui.

Mikon ja Soilen oli määrä tavata taas eräänä iltapäivänä, kun kumpainenkin oli tullut työstä kotiin. Mikko soitti Soilelle ja ilmoitti, ettei tulekaan tapaamaan Soilea. Soile tietenkin ihmettelemään, mistä oikein oli kysymys. Kun Mikko sitten kertoi, oli Soile pudota tuolilta: niin hämmästynyt hän oli.

Mikko kysyi, mitä Soile oikein oli tarkoittanut kertoessaan ystävättärensä kihlauksesta. Soile selitti, ettei hän mitään ollut tarkoittanut; oli vain kertonut kihlausuutisen. Sitähän Mikko ei ollenkaan uskonut, vaan väitti Soilen tarkoittaneen sitä, että heidänkin, Mikon ja Soilen pitäisi kihlautua.

Soile ei ollut uskoa korviaan moisen väitteen kuullessaan ja kielsi asian pontevasti. Vähimmässäkään määrin ei hän ollut sellaista tarkoittanut. Sellainen ei ollut käynyt hänen mielessäänkään. Ja miten se ylipäätään olisi edes mahdollista? Mikkohan seurusteli Pirkon kanssa, ja suhde Soileen oli pelkkää tapailua. Mutta Mikko ei antanut periksi, vaan pysyi edelleen väitteessään. Sitten hän jo sanoi aikoneensa nauttia alkoholia, ettei voisi lähteä autolla ajamaan Soilen luokse.

Voi herran pieksut! Silloin ei Soile vielä tuntenut Mikkoa tarpeeksi hyvin eikä tiennyt juurikaan hänen taustojaan muuten kuin Mikon suulla kerrottuna. Mutta myöhemmin hänelle kyllä valkeni tämänkin tapauksen takana olevat syyt. Mikko tunsi ilmiselvästi syyllisyyttä toimistaan, mutta ei tietenkään voinut myöntää toimineensa väärin. Syy piti saada vieritettyä toisen niskoille, ja kukapa muu kuin Soile oli siihen oivallinen kohde.

Mikon taipumus kuvitteluun ja kaikenlaiseen epäilyyn tulee myös tässä ilmi. Hän oli näkevinään haamuja sielläkin, missä niitä ei ollut lähimaillakaan. Mikon luonne oli tasapainoton ja narsistinen. Soile ei vain sitä silloin vielä ymmärtänyt.

Jotenkin asiassa sitten päästiin eteenpäin. Yhtäkkiä Soile tunsi olevansa vahva. Hän päätti mielessään, että seuraava tapaaminen Mikon kanssa olisi myös viimeinen. Kummallinen rauha ja varmuus laskeutui Soilen sisimpään. Ei häntä kyllä syytettäisi syyttä suotta asiasta, jota hän ei ollut sen paremmin sanonut kuin tarkoittanutkaan.

Kun Mikko sitten ilmestyi Soilen luokse, ilmoitti tämä, että tapaaminen olisi sitten viimeinen. Nyt ryhtyi Mikko vetämään häntää takapuoleen. Ensin hän hyväksyi asian, mutta alkoi sitten kysellä, eikö enää koskaan tavattaisi. Liekö kohtalolla ollut sormensa pelissä, kun Soile vastasi, että se riippui Mikosta. Jos ei tuollaisia väitteitä enää tulisi ja Mikko Soilea nähdä haluaisi, niin sellaiselta pohjalta voitiin kyllä tapailla.

Soile tunsi nyt olevansa niskan päällä. Mikon käytös oli hänestä lapsellista, kypsymätöntä, mutta jollakin tavalla hän kyllä piti Mikosta. Niin sitten sovittiin, että jatkettaisiin entiseen malliin. Mutta ensimmäiset varovaisuuden ja epäluottamuksen siemenet oli jo kylvetty Soilen sydämeen. Käärme oli luikerrellut paratiisiin…