Tasan kello kuusi oli Punahilkka valmiina lähtemään. Jo toisen kerran lyhyen ajan sisään saapui virkapukuinen kuljettaja Punahilkkaa noutamaan kotiovelta asti. Tällä kertaa ei häntä kuskattu limusiinilla, ei myöskään hiirten vetämillä kurpitsavaunuilla, vaan melko tavallisella mustalla henkilöautolla, joka ei juurikaan poikennut autoista yleensä, ellei oteta lukuun tummennettuja takaikkunoita. Sellaiset tosin oli Punahilkan omassakin autossa, joten ei hän niitäkään kovin suurena ihmeenä tai erikoisuutena osannut pitää, eikä kai ollut tarpeenkaan.

Jos kulkuneuvossa jotakin silmiinpistävää oli, niin se oli sen puhtaus. Syksystä ja koko päivän kestäneestä sateesta, joka illaksi tosin oli tauonnut, huolimatta auto kiilsi niin, että silmiä melkein häikäisi. Hyvin olisi Punahilkka vaikka auton kylkeen voinut nojautua eikä olisi tarvinnut pelätä punaisen mekkonsa kuraan tahriintuvan. Ohi mennessään saattoi hän myös vaivihkaa auton kiiltävästä kyljestä asunsa moitteettomuuden kuin peilistä ikään tarkistaa.

Punahilkka istahti autoon, kuljettaja läimäytti oven kiinni, istui paikalleen ja matka kohti tämänkertaista jännittävää susitapaamista alkoi. Pieneen intiimiin ruokapaikkaan, jossa Punahilkan oli määrä Susi tavata, oli vain puolen tunnin ajomatka. Se taittui nopeasti ohikiitäviä maisemia silmäillen. Koska oli jo syksy, alkoi hämärä hiljalleen laskeutua peltojen ja taajamien ylle. Kosteus tiivistyi sumuverhoksi, joka paikoin oli niin sankka, että hädin tuskin eteensä näki.

Mutta Punahilkka ei tällä kertaa ollut vastuussa ajamisen turvallisuudesta eikä tiellä pysymisestä. Hänen ajatuksensa askartelivat jo tulevassa illassa. Ei hän suunnitellut illan käänteitä ja tapahtumisia. Turhaa ja typeräähän se olisi ollutkin. Mutta hän yritti virittäytyä tunnelmaan muistelemalla, mitä kaikkea oli Suden kanssa puhunut ja millaisin muin viestein yhteydenpito oli sujunut. Lämmin puna nousi Punahilkan poskille ja pienet perhoset tuntuivat räpistelevän vatsanpohjassa, kun Punahilkka viestejä ja niiden sisältöjä ja sanavalintoja muisteli.

Jännittynyt odotus täytti Punahilkan mielen. Hän näkisi Suden ilmielävänä nyt ensi kertaa. Siinä oli oma jännityksensä. Miten mahtaisivat sanat soljua suusta ihan oikeassa kohtaamisessa, kun etäisyyttä toiseen ei olisi kuin muutama kymmenen senttiä? Punahilkan ajatukset keskeytyivät, kun kuljettaja pysäytti auton ravintolan eteen. Auton ovi avattiin, ja siinä Susi seisoi Punahilkkaa vastaanottamassa. Kädessään Sudella oli ruusu, joka oli väriltään täsmälleen Punahilkan puvun värinen.