Liisa ei ollut vastannut mitään Pekan illalla lähettämään viestiin. Pekka tulkitsi sen huonoksi merkiksi. Sen vertaa ei siis ollut Liisa kiinnostunut siitä, mitä hänelle kuului. Oliko mahtanut kihlauksen purkamistakaan ottaa puheeksi sulhasensa kanssa, vaikka niin pyhästi oli sen luvannut tehdä heti samana iltana. Olisi luullut Liisan siinä tapauksessa myös ilmoittavan Pekalle, että nyt oli hän vapaa vaikka Pekan kihlata.

Mustasukkaiset ja häntä itseään alentavat ajatukset alkoivat taas hyökyaallon lailla tunkeutua Pekan tajuntaan. Kuvitelmissaan hän oli näkevinään Liisan sulhasensa kainalossa nauramassa hänelle ilkkuvaa naurua. Oikein sormella osoitellen ja kippuraan painuen he nauroivat Pekan hyväuskoisuutta ja lapsellisuutta, kun tämä sormus taskussa oli tullut ensimmäisille treffeille.

Oliko typerämpää enää kuultu? Millä vuosisadalla Pekka oikein eli, kun ei tajunnut, että kihlautuminen, varsinkin eronneitten ihmisten kihlautuminen, ei käynyt tuosta vain. Kyllä sentään täytyi toisesta vähän selvää ottaa ennen kuin niin ratkaisevan askelen meni ottamaan.

Taaskaan ei Pekka tajunnut, että ajatukset, joita hänen päässään yhtenä mylläkkänä pyöri, olivatkin hänen omia ajatuksiaan ja olemattoman itsetunnon ilmenemistä. Ei niillä ollut mitään tekemistä Liisan ja tämän sulhasen ajatusten kanssa. Saattoivat he toki nauraakin Pekalle, kukapa sitä niin varmasti pystyi sanomaan, mutta ei Pekalla siitä mitään varmaa tietoa ollut, ei tietoa ollenkaan. Silti hän oli mielessään jo aivan varma, että juuri siten siellä satojen kilometrien päässä tapahtui.

Pekan mieleen muistuivat kouluajat. Kymmenet kerrat oli hän ollut koulutovereittensa ivan ja pilkan kohteena milloin mistäkin syystä. Yhtä monesti oli hän häpeän puna poskillaan ja sydän haavoilla juossut heitä pakoon itkemään yksinäisyyttään ja pahaa oloaan. Silloin oli hänen sydämeensä kylvetty epäilyksen siemen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Tuon epäilyn ilmentymää oli myös mustasukkaisuus, joka Pekan jokaisessa hiukankin vakavammassa naissuhteessa ennen pitkää tuli esiin.

Mutta ei Pekalle tullut mieleen, että hän oli nyt aikuinen ihminen, joka vastasi itsestään ja tekemisistään. Ei hän osannut ajatella, että itse voisi tehdä jotakin asioitten tilaa muuttaakseen. Oli helpompaa nähdä syy ja vika muissa kuin ruveta tutkailemaan, käyttäytyikö itse aikuisen tavoin, vai yhäkö loukattu ja pilkattu pikkupoika sai hänessä vallan alkaen kuvitella olemattomia.

Pekka aivan kiehui katkerien ajatustensa vallassa. Pää tuntui hajoavan. Hänestä tuntui, että hän voisi vaikka lyödä, jos Liisa tai varsinkin tämän sulhanen seisoisi hänen edessään. Hänen piti saada Liisaan yhteys keinolla millä hyvänsä. Kun ei muutakaan keksinyt, päätti hän soittaa. Sydän pamppaillen odotti hän Liisan vastaavan. Mutta entä jos tämä ei vastaisikaan…?