Perjantaina illansuussa tulimme kotiin. Rotta antoi minulle ruokaa ja söi itsekin jotain. Sitten hän soitti jonnekin ja kohta taas olimme autossa. Olin aivan päästäni pyörällä, sillä en käsittänyt, minne minua nyt ryykyytettiin. Rotta kuului puhuvan jotakin uudesta kodista ja isännästä, jotka saisin, mutta en käsittänyt hänen puheestaan yhtään mitään. Kaisahan oli minun emäntäni ja Rottakin jollain tavalla. Ainakin hän oli ruokkijani. En tarvinnut uutta isäntää.

En kuitenkaan osannut sanoa sitä, ja tuskinpa Rotta olisi edes kuunnellut, niin tohkeissaan hän tuntui olevan. Päätin alistua kohtalooni ja katsoa, mitä tuleman piti. Se ainakin oli tullut selväksi, että vanhaan kotiin ei enää ollut mitään asiaa. Muutaman kerran lenkillä ollessamme olin yrittänyt vetää Rottaa siihen suuntaan, mutta hän oli aina päättäväisesti kääntynyt juuri päinvastaiseen suuntaan. Huokaisten olin antanut periksi, mutta sen vaan sanon, että jos jollakin keinolla olisin päässyt hihnasta irti, olisin oikopäätä suunnistanut vanhoille, tutuille tienoille. Rotta taisi aavistaa sen, koska alkoi lenkittää minua aivan muissa maisemissa.

Tällä kertaa ajomatka ei ollut pitkä. Kun nousin autosta, huomasin, että olin käynyt tässä paikassa ennenkin. Joskus olin viettänyt täällä Rotan kanssa muutaman kesäisen päivän. Myös mies, joka tuli meitä vastaan, vaikutti tutulta. Muistin, että juuri hän oli hakenut Kaisan tavarat peräkärryllä. Ilahduin, sillä eihän sitä tiennyt, jos Kaisakin olisi täällä. Aloin nuuskia ympärilleni, jotta löytäisin edes pienen vihjeen Kaisan tutusta hajusta, mutta ei sellaista löytynyt.

Vai tässä olivat nyt siis uusi kotini ja uusi Isäntäni? Paikka ei vaikuttanut hassummalta. Talo oli iso ja piha myös. Vettä ei näkynyt missään, mutta eiväthän kaikki toiveet koskaan toteudu. Myös Isäntä oli aivan kelvollisen tuntuinen. Ainakaan hän ei yrittänyt mielistelemällä päästä suosiooni, vaan antoi minun rauhassa tutustua.

Ensimmäisenä iltana kävin nukkumaan jo aikaisin, sillä huolimatta siitä, että Rottakin jäi taloon, kaihersi ikävä rintaani. Vähitellen kuitenkin sopeuduin taloon ja talon väkeen. Rotta vietti melkein koko kesän talossa kanssani. Muistan, että satoi vettä lähes joka päivä. Siitä huolimatta kävin Rotan kanssa lenkillä. Parasta oli se, että sain juosta vapaasti metsässä. Vain maatieosuudet olin kytkettynä.

Myös Isännän kanssa kävin paljon lenkillä, sillä hän harrasti juoksemista. Vaikka olin jo kahdentoista, ei minulle tuottanut vaikeuksia pysytellä hänen vauhdissaan. Usein painelin ohikin, ja varsinkin ylämäissä olin aina ensimmäisenä mäen päällä ja joskus jouduin jopa odottelemaan Isäntää. Se oli hauskaa.