”Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta” (Lauri Viita).

 

Jaa-a, noinkohan? Marjaana miettii, kun joku taas ääni väristen lukee tuota Lauri Viidan tuttua runonsäettä siunauskappelin hiljaisuudessa, jonka rikkovat vain kukkalaitteiden kahina ja saattoväen itkuiset niiskaukset. Valkoisessa arkussa, joka hiljalleen peittyy värikkäisiin kukkiin, lepää Marjaanan ystävättären äiti, joka eli pitkän elämän terveenä ja elinvoimaisena ja kuoli omaan vuoteeseensa yöllä nukkuessaan. Hyvä lähtö, sanottiin. Sellainen, jota moni itselleen toivoo, mutta jonka vain harva saa kokea.

Surijoitten virta kulkee hiljaisena jonona penkeistä arkulle ja taas takaisin penkkeihin. Samat tukahdutetut nyyhkytykset, samat ylistävät muistovärssyt, sama tummien vaatteiden mitäänsanomattomuus. Marjaana ei jaksa enää seurata, sillä saattoväki on hänelle suureksi osaksi täysin tuntematonta. Ei hänellä ole mitään omakohtaista suhdetta vainajaan, saati saattajiin. Hän on täällä vain ystävättärensä pyynnöstä ja tukena.

Marjaana vaipuu muistoihinsa. Kolmetoista vuotta sitten lepäsi hänen oma äitinsä kotipitäjän kirkon alttarilla vaaleassa koivupuisessa arkussa. Äitiä olivat saattamassa vain lähimmät omaiset, mutta kun lapsia oli hänelle syntynyt kaiken kaikkiaan kahdeksan, tuli heistäkin perheineen jo kohtalainen joukko. Isä ei saattoväen joukossa enää ollut. Hän oli kuollut jo muutamaa vuotta aiemmin.

Marjaana muistaa vieläkin tunnelman, joka hautajaisissa vallitsi. Äiti eli lähes yhtä vanhaksi kuin ystävättären äiti, mutta sairasti viimeiset vuodet ja hiipui lopulta hiljaa pois, kun diabeteksen terminaalivaihe kului loppuun. Kuolema tuli tavallaan helpotuksena yhtä lailla äidille kuin jälkeen jäävillekin, sillä joitakin vuosia aiemmin oli äiti saanut aivoinfarktin, eikä hän enää sen jälkeen koskaan palannut kotiin isän luo, vaan vietti viimeiset vuodet ensin sairaalassa, sen jälkeen kotipaikkakunnan vuodeosastolla ja lopuksi vanhainkodissa.

Nuo vuodet olivat raskasta aikaa. Marjaana kävi äitiä katsomassa aina, kun se oli mahdollista. Mutta hän asui toisella paikkakunnalla, ja välimatka oli pitkä. Marjaanasta tuntui, että joka kerta lähtiessään äidin sairasvuoteen luota, hän hyvästeli tämän viimeisen kerran. Kun tieto äidin kuolemasta sitten lopulta eräänä elokuisena aamuna tuli, ei se oikeastaan yllättänyt. Myöhemmin Marjaana sanoi sisarelleen, että isän kuolema aikoinaan oli tuntunut paljon vaikeammalta asialta kuin äidin kuolema.

Vähitellen Marjaanan ajatukset siirtyvät aikaan ennen äidin sairastumista, aivan nuoruudenaikoihin asti. Harmittaa, ettei tullut aikanaan kyselleeksi vieläkin tarkemmin kaikista vanhoista asioista. Äiti olisi niistä osannut kertoa paljonkin.

Äiti oli jäänyt nuorena orvoksi isästään, joka oli kuollut vain 43-vuotiaana umpisuolen puhkeamisesta aiheutuneeseen vatsakalvontulehdukseen. Nuorin veli syntyi vasta isän kuoleman jälkeen. Kaiken kaikkiaan oli lapsia äidinkin kotona seitsemän. Siinä oli nuorella leskellä elättämistä, ja niinpä piti vanhimpien, joiden joukkoon Marjaanan äitikin kuului, lähteä tienestiin heti, kun kynnelle kykenivät.

Äiti, Rauha nimeltään, olisi halunnut jatkaa koulunkäyntiä ja opiskella käsityönopettajan ammattiin, Marjaana tiesi, mutta se kaikki jäi vain haaveeksi. Käsillä tekemistä ja käsitöitä sai Rauha sitten kyllä harrastaa lähes kyllästymiseen asti, kun hän ompeli omalle katraalleen kaikki vaatteet, kutoi matot ja pyyheliinakankaat ja osasipa vielä tehdä täkkejäkin niin omiin tarpeisiin kuin vieraillekin.

Oman elämän suunnittelu jäi kesken, kun Rauha tapasi Marjaanan isän Reinon. Asiasta ei koskaan puhuttu mitään, mutta kasvaessaan Marjaana laski, että vanhin veli oli syntynyt vain joitakin kuukausia äidin ja isän hääpäivän jälkeen. Rauhasta tuli miniä isän kotitaloon, jossa asuivat myös isän vanhemmat, tämän luonnehäiriöinen vanhin sisar, mielisairas veli ja muitakin sisaruksia. Mahtoi elämä useinkin tuntua toivottomalta nuoresta Rauhasta, hän kun oli kaikkien käskettävä ja luultavasti myös ylenkatsoma langennut nainen.

Elämä piikana oli jo ollut kyllin raskasta, mutta sitten oli alkanut oma elämä, kun Rauha pääsi töihin tehtaaseen. Ahkeralle työntekijälle maksettiin hyvin, ja elämä hymyili. Sitten tulivat Reino, avioliitto, perhe ja raskas, työntäyteinen elämä maatalon miniänä. Kun oma koti lopulta valmistui, tuntui se juhlalliselta. Ainoana, joskaan ei olemattomana haittapuolena oli se, että uuteen kotiin muuttivat syytinkiläisiksi myös Reinon isä ja hänen uusi vaimonsa, joka muuten sattui olemaan Rauhan täti.

Elämä tuohon aikaan suurta lapsilaumaa elättäen oli köyhää. Rauha oli kuitenkin tarmokas nainen, joka hankki lisätuloja perheelleen monin tavoin. Kesäisin hän lasten avustuksella kasvatti kaalit, porkkanat, sipulit ja perunat ja kävi niitä sitten myymässä kaupungissa torilla. Myös viinimarjoja myytiin. Marjapensaita taisi yhteen aikaan puutarhassa olla monta kymmentä.

Joka lauantaiaamu loppukesästä Rauha lähti linja-autolla kaupunkiin mukanaan kymmeniä kiloja perunaa ja muita kasvimaan tuotteita. Torilla oli oltava mahdollisimman aikaisin, jos mieli saada hyvän myyntipaikan. Koko päivän Rauha myi siellä tuotteitaan, ja hänelle kertyi vuosien saatossa vakituinen asiakaskunta. Illansuussa hän palasi kotiin mukanaan usein jotain uutta niin kodin tarpeisiin kuin lapsillekin.

Vasta aikuisena Marjaana ymmärsi, että vaikka joka lauantaiset kaupunkireissut olivat Rauhalle varmasti raskaita, olivat ne hänelle myös eräänlaista huvia ja irtautumista arjen rutiineista. Kaupungissa, oman myyntipöytänsä äärellä Rauha oli itsellinen nainen, joka ei ollut kenestäkään muusta riippuvainen. Hän hankki rahaa yhteiseen talouteen ja varmasti myös omiin vähäisiin tarpeisiinsa. Siellä ihmisvilinässä arvostettuna ja luotettavana torimyyjänä hän saattoi vähäksi aikaa unohtaa arjen ja sen vaatimukset. Siellä Rauha oli elementissään. Hän oli hyvä kauppias eikä koskaan joutunut tuomaan myyntituotteitaan takaisin kotiin.

Rauhalle ja Reinolle syntyi kahdeksan lasta, viisi tyttöä ja kolme poikaa. Lapset syntyivät kahdeksantoista vuoden aikajaksolla. Viimeisinä syntyivät kaksoset, Marjaana ja hänen veljensä. Kun kaksoset olivat kolmen viikon ikäiset, kuoli perheestä kolmanneksi vanhin lapsi, silloin neljätoistavuotias Maiju äkilliseen tarttuvaan aivokuumeeseen.

Marjaanan mielestä Rauha ei koskaan oikein selvinnyt Maijun kuolemasta. Ei hän järkeään menettänyt tai lakannut huolehtimasta muista lapsistaan, mutta hän nosti Maijun jalustalle, jolloin toiset, ainakin Marjaanasta niin tuntui, jäivät taka-alalle, kuin huonommiksi. Mutta vasta silloin, kun Marjaana luovutti oman vastasyntyneen tyttärensä kuolemalle suoraan sylistään, hän ymmärsi jotakin siitä kiirastulesta, jonka läpi Rauha oli joutunut käymään. Silloin nämä kaksi naista, Rauha ja Marjaana, kuolleen lapsen äitejä kumpikin, löysivät toisistaan lohduttajan, vaikka Rauha olikin jo sairastunut, ja kommunikointi hänen kanssaan oli vaikeaa.

Mutta oli Rauhassa toinenkin puoli. Jo hänen lapsuuskotinsa oli ollut lestadiolainen. Myös Reinon suvussa oli tämä uskonlahko voimissaan, vaikka Reino ei ainakaan aktiivisesti osallistunut seuroissa käymiseen eikä muuhunkaan lahkon toimintaan. Luultavasti Maijun kuolema oli se viimeinen niitti, joka nivoi Rauhan tiukasti kiinni tuohon uskonlahkoon. Näin Marjaana ainakin arvelee. Siitä taas seurasi se, että Rauha yritti pitää myös kaikki seitsemän lastaan kaidalla tiellä. Kun vanhemmat sisarukset lähtivät maailmalle, ja useimmat heistä hylkäsivät ahtaan ja tuomitsevan uskon, oli Rauhalla vielä kaksoset. Heidät hän oli ilmeisesti päättänyt pitää taivastiellä keinolla millä hyvänsä. Äidin tiukassa otteessa Marjaana päätti, että niin kauan kuin asuu kotona, hän tottelee äitiä, mutta sen jälkeen hän tekee omat ratkaisunsa.

Lestadiolainen elämäntapa oli Marjaanasta ahdistavaa. Kotona se ei juurikaan tullut esiin, mutta seuratilaisuudet olivat Marjaanalle kauhistus. Hän tunsi niissä niin suurta ahdistusta ja pahaa oloa, ettei hän voinut käsittää, miten uskominen voi olla tällaista. Häntä inhotti saarnamiesten ja muiden ”uskovaisten” lakihenkisyys ja kaikkien toisten tuomitseminen.

Ollessaan kuudentoista Marjaana sanoutui irti koko lahkosta. Vieläkin hän muistaa, miten suunnitteli asian äidille esittävänsä. Mikään vaihtoehto ei tuntunut hyvältä. Kaiken rohkeutensa keräten hän sitten sai sen sanottua. Hyvää siitä ei seurannut. Äiti itki, maanitteli, vetosi tunteisiin ja kaikkea siitä väliltä. Mutta Marjaana ei taipunut. Lopulta äidin oli annettava periksi. Marjaana saattoi hengähtää helpotuksesta. Hän oli voittanut tämän erän.

Toinenkin tapaus, jossa Rauha yritti saada tahtonsa läpi samanlaisia keinoja käyttäen, nousee Marjaanan mieleen. Silloin Marjaana oli jo menossa naimisiin. Hän oli vanhempi ja elänyt omaa elämäänsä jo useita vuosia. Nyt hänellä oli enemmän eväitä taistella Rauhan tahtoa vastaan. Loppujen lopuksi eivät nämä tapaukset jääneet hiertämään Rauhan ja Marjaanan välejä. Hiljalleen ne painuivat unhoon, ja elämä kulki eteenpäin omaa latuaan uusine käänteineen ja tapahtumineen. Siitä huolimatta tunnistaa Marjaana tämän saman kuvion toistuneen muissakin elämänvaiheissaan. Hänen tielleen on osunut useita ihmisiä, jotka Rauhan tavoin ovat yrittäneet manipuloida häntä. On kestänyt aikansa, ennen kuin Marjaana on asian oivaltanut ja taas oma aikansa, että hän on saanut sanouduttua irti sellaisista suhteista.

Marjaana palaa ajatuksissaan vielä Rauhaan. Kun hänelle aikanaan selvisi, miten vahvalla kädellä Rauha katrastaan yritti pitää koossa, kapinoi hän sitä vastaan kovasti. Hän oli vihainen. Mikä oikeus Rauhalla tai ylipäätään kenelläkään oli määrätä toisten elämästä? Mutta tajuttuaan asian on hänen ollut helppo myös antaa anteeksi. Marjaana kunnioittaa Rauhan sitkeyttä ja peräänantamattomuutta, vaikka ei voikaan hyväksyä hänen tapaansa syyllistää muita tai vaatia näitä elämään oman tahtonsa ja elämäntapansa mukaisesti.

Ajatusten ja muistojen kulkiessa eteenpäin alkaa Marjaanaa hymyilyttää. Uskonnollisuudestaan huolimatta oli Rauha myös hyvin huumorintajuinen nainen. Lisäksi hän oli kielellisesti hyvin lahjakas ja viljeli äidiltään oppimiaan sanontoja ja sananparsia ahkerasti. Nykyisin tämä tehtävä on Marjaanalla, ja hän yrittääkin siirtää kulttuuriperintöä myös omalle tyttärelleen.

Ollessaan vielä terve Rauha antoi ohjeita, miten hänet sitten aikanaan on haudattava. Arkun piti olla tammea (no, se oli koivuinen, anteeksi, Rauha), ja hautakiveen piti kaivertaa teksti: kaikesta tarpeekseen saanut!

Marjaana huoahtaa. Viimeiset kukkalaitteet on laskettu arkulle, ja saattoväki yhtyy epävireisesti virrensäkeeseen. Marjaanan mieli on keventynyt. Se on yhtä kevyt kuin oli Rauhan kuihtunut ruumis koivupuisessa arkussa kotikirkon alttarilla kolmetoista vuotta sitten. Enää ei Viidan runonsäe tunnukaan niin hurskastelevalta kuin vielä vähän aikaa sitten. Lepää rauhassa, äiti!