Kun vanhemmat sisarukset lähtivät pois kotoa ja avioituivat, kävivät he silloin tällöin sunnuntaisin kyläilemässä vanhassa kodissaan. En tiedä, miten äiti suhtautui vieraisiin. Mahtoiko hän ajatella, että taaskaan ei saa viikonloppuna levätä, kun täytyy passata vieraita, vai mitä hän mielessään tuumi. Jos hän ajattelikin, että vieraat olivat rasitus, koska sitähän he tavallaan olivat, ei hän sitä ainakaan koskaan ääneen sanonut. Meistä lapsista tietysti oli mukavaa, kun taloon tuli muita ihmisiä.

Olipa vieraita odotettavissa tahi ei, vieraiden tuloon kyllä aina varauduttiin. Loppuviikosta, yleensä perjantaina oli äidillä leipomispäivä siihen aikaan, kun kotona ei vielä ollut pakastinta. Kun pakastin hankittiin, ei tarvinnut leipoa enää joka viikko. Vierasvaraksi oli tietysti aina tavallista pullaa, ja lisäksi tehtiin kääretorttu tai murokakku. Siinäpä sitä olikin jo riittävä vierasvara. Kääretortusta pidin silloin ja edelleenkin. Murokakku tai kuivat kakut ylipäätään eivät olleet suosikkejani.

Jos ei ketään muuta tullut sunnuntai-iltapäivänä kylään, niin lähinaapurin Einari tuli yhtä varmasti kuin aamu seuraa yötä. Einari oli yhden sisareni kummisetä, joten sekin saattoi olla syynä tiheisiin vierailuihin. Mutta Einari tuli lähes aina yksin. Montakaan kertaa ei hänen vaimonsa Selja ollut mukana, vaikka hän oli tietenkin sisareni kummitäti ja kaiken lisäksi äidin uskonystäviä.

Einari tuli yleensä siihen aikaan, että meillä oli jo syöty. Hänelle keitettiin tietenkin kahvit ja pöytään laitettiin vierasvaraksi tarkoitettuja leivonnaisia. Mieleeni on jäänyt, että ennemmin tai myöhemmin isän ja Einarin jutut kääntyivät aina sotamuisteluiksi. Lasta sellaiset jutut tympäisivät, mutta myöhemmin ymmärsin, että asioiden läpikäyminen yhä uudestaan ja uudestaan oli sitä kotikutoista terapiaa, jota sodan käyneet miehet olisivat tarvinneet heti rintamalta palattuaan. Sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla, ja karmaisevia kokemuksia oli puitava muiden mukana olleiden kesken. Jotenkin minulle on jäänyt kuva, että Einarille sotamuistojen ja -tapahtumien kertaaminen oli tärkeämpää kuin isälle, mutta voihan olla, että olen tulkinnut asioita väärin. Nyt en enää voi asiaa keneltäkään kysyä, ja se tietenkin harmittaa.

Paitsi sotajuttuja puhuivat miehet tietysti aina myös politiikkaa. Isä oli kova maalaisliittolainen, mutta Einarin poliittisesta kannasta minulla ei ole käsitystä. Kommunisti hän ei ainakaan ollut, kuten toisen naapurin Lauri. Joskus Laurikin osallistui näihin ”kokouksiin”, ja silloin kaikki puolustivat kiivaasti omia näkemyksiään. Joskus taisi käydä niinkin, että miehet riitaantuivat ja erkanivatkin riidoissa. Naapurusten ei kuitenkaan kannattanut kauaa kantaa kaunaa toisilleen, ja yleensä riidat ja erimielisyydet oli unohdettu jo seuraavaan sunnuntai-iltapäivään mennessä.