Eilisiltanen kesäteatteri oli sitte taas menestys. Se oli sitä ohojelmavalinnan, näyttelijöien tekemisten, iliman, ympäristön ja tarijottavien suhteen. Mää oon käyny useampana kesänä samassa paikassa kahtomassa niijen esitykset, ja on kyllä sanottava, että siellä osataan. Olipa näytelmä sitte hauska, koskettava, surullinen, ilonen, jotakin noijen väliltä tai noita kaikkia yhessä, niin kokonaisuus on useimmiten onnistunu. Niin oli tälläki kertaa.

Eilen nähty esitys oli Tim Firthin ”Kalenteritytöt”. Näytelmässä kuus ystävystä, Naisten Instutuutin aktiivijäsentä, alakaa kerätä varoja yhen naisen syöpään kuolleen miehen muistoks, jotta sairaalan omaistenhuoneeseen saatais uus sohova. Monien kommellusten jäläkeen yritys onnistuu paremmin, ku kukaan ikinä uskokaan. Jokainen naisista kasvaa omalla laillaan, ja monien vuosikausien aikana kertyneet sisäset solomut avautuu, ku tilanteet johtaa väistämätä yhteenottoihin niin ympäristön ku naisten ihtesäki välillä.

Mää oon nähäny saman näytelmän viime talavena toisessa teatterissa. Sillon en siitä tykänny. Näytelmän naiset ei vapautuneet rooleissaan, vaan pysyvät loppuun asti häveliäinä ja aran olosina. Eilen naiset näyttämöllä taas antovat palaa kukin omalla rempseällä tyylillään. Alun arkuus, tarkotuksellinen, heitettiin romukoppaan, ku asiaan päästiin. Silti ketään ei loukattu eikä näytelmä ollu missään nimessä siveetön tai pornomainen.

Olihan roolienseassa tietysti pikkusen epäonnistuneitaki, suorastaan ylilyöntejä ja ylinäyttelemistä, mutta eihän ne mitään ammattilaisia olleetkaan. Ja ikä ja kokemus auttaa yleensä sellaisiin asioihin. Yks ohojaaja sano kerran, että näytteleminen ei saa olla näyttelemistä. Sen pitää olla lavalla olemista, mahollisimman tavallista iliman mitään maneeria. Ei uskoskaan, miten vaikeaa se joskus on. Jännitys on yks asia, joka sotkoo monen pasmat. Mutta siinäki auttaa, ku vaan jännityksesä nujertain menöö uuvestaan ja uuvestaan näyttämölle.

Näennäisestä kepeyestään huolimata näytelmä sisälsi painavaa asiaa niin kavalan sairauven ku ihimisten sisästen ja keskinäisten ongelmienki ratkomisessa. Ystävyyssuhteet joutu koetukselle, ku jossaki vaiheessa alako joillaki mennä vähä liian lujaa. Ku pääasia taas muistettiin, kolahti kaikki kumminki oikeille urilleen uuvestaan. Kokemus nivo naisia yhteen entistä tiiviimmin, ja taas kerran nähtiin, että suuri menetys voiki olla jonkin uuven, vielä isomman asian alaku.

Tyytyväisenä näkemääni ja kokemaani mää köröttelin kotiin. Sillä välin oli vähä satanu, ja ilima oli raikastunu. Avasin kaikki ikkunat ja ovet, ja ku ne oli auki kaiken yötä, on täällä ny mukavan viliposta. Kohta meen parvekkeelle ryystämään aamukahaviani. Sielläki on ny kiva istua, ku ei enää tunne ihteään paistikkaaks. Kyllä kesä on ihanaa aikaa!