Puhelin soi ahkerasti varsinkin Punahilkan puoleisessa päässä. Herrasmiessusi tuntui olevan varsin ahkera soittelija. Tuohon aikaan oli Punahilkka vielä sen verran kokematon Susimetsän kävijä, ettei hän heti havainnut erinäisiä merkkejä, jotka hänen tämänhetkisellä tietämyksellään ja kokemuksellaan kertoisivat hänelle oitis, että yhteydenpito kannattaisi lopettaa mahdollisimman pian.
 
Hiukan hän kyllä ihmetteli, kun susi jo ensi puheluissa kyseli hänen puhelinoperaattoriaan ja vaikutti olevan huolissaan mahdollisista suurista puhelinlaskuista. Se tuntui Punahilkasta kummalliselta. Ei hän itse koskaan ajatellut puhelinlaskujen suuruutta ollessaan kiinnostunut jostakin sudesta. Siinä saivat mennä vaikka omat ja varastetut, jos kohde vaikutti potentiaaliselta ehdokkaalta.

Ehkäpä juuri siitä syystä oli Punahilkka valinnutkin kiinteähintaisen liittymän, jonka piikkiin sai soitella riittävän määrän puheluita ja lähetellä tuhansia tekstiviestejä joutumatta etukäteen laskeskelemaan puhelinlaskun suuruutta, tai jälkikäteen harmittelemaan sitä. Antaakseen mokomalle saiturisudelle mielenrauhan, lupautui Punahilkka olemaan se, joka enimmäkseen sitten puhelinlinjan avasi.
 
Tutustumisen alkuun oli nyt päästy. Puhumista tuntui varsinkin Sudella riittävän. Puhelimessa puhuttiin useita kertoja päivässä. Välillä kyllä Punahilkasta tuntui, että vähempikin puhuminen riittäisi. Taisipa hän muutaman kerran huomauttaakin, että jotain muutakin olisi hänen sinä päivänä tehtävä kuin puhelimessa puhua.
 
Ja taas, näin jälkikäteen, tajuaa Punahilkka, että tuollainen tunne on selvä merkki siitä, että tässä ei nyt ole kyseessä hänelle oikea Susi, vaan aikaa tuhlataan puolin ja toisin. Silloin hän ei sitä kuitenkaan oikein selkeästi käsittänyt, vaan ajatteli kait, että kun nyt ei mitään varsinaista syytä ollut alkanutta yhteydenpitoa lopettaakaan, niin jatkettakoon sitten, vaikka välillä luuri korvallisella pyöritteli silmiään ja toivoi puhelun loppuvan, kun Susi oikein jaaritteli ja puhui puhumasta päästyään.
 
Silloin Punahilkka myös oli vielä niin ”kiltti”, että ajatteli, että kun kerran oli luvannut Suden tavata, niin sitten tapaisi myös, vaikka kiinnostus alkoi hiipua sitä mukaa, kun juttelua jatkettiin. Nyt moittii Punahilkka itseään moisesta typeryydestä, mutta oppirahat on yleensä joka paikassa maksettava. Miksei sitten Susimetsässä? Ja loppujen lopuksi moittimiset ja katumiset ne vasta ovat hukkaan heitettyä aikaa. Kaikesta, myös huonoista kokemuksista ja erityisesti niistä oppii aina jotakin.
 
Toinen Punahilkan mielestä kumma piirre tässä Sudessa oli se, että tämä hyvin innostuneesti puhui luokkakokouksesta, jota kevään kuluessa oli järjestämässä. Siitä Susi muisti mainita joka puhelussa. Järjestäjänä toimiminen tuntui hänelle olevan varsinainen kunnia-asia, ja erityisesti se, että Susi oli puhunut entisen opettajansa kanssa, joka myös oli kutsuttu kokoukseen, vaikutti häneen kuin huume. Aivan kuin Susi olisi tavannut lähes jumalolennon, jollaisena hän epäilemättä opettajaa pitikin. Olihan tämä entinen uskonnonopettaja.