Lapsuudenkodissaan Leena sitten viettää viimeisen sairauslomaviikkonsa. Äiti pitää lupauksensa, ja kun Leena eräänä päivänä ilmoittaa haluavansa nyt rakentaa muistopaikan pienelle kuolleelle poikavauvalleen, esikoiselleen, on äiti heti siihen valmis. Yhdessä äiti ja tytär etsivät kauniin pyöreän kiven, jonka he asettavat Leenan valitsemalle paikalle.

Siellä mummolan pihamaalla, vanhan valkoisen juhannusruusun alla on hyvä paikka muistella kuollutta lasta. Sinne voi Leena ja kuka hyvänsä aina piipahtaa, kun tuntuu siltä, että suru ja murhe mistä tahansa asiasta ovat kaataa alleen. Siellä saa kenenkään häiritsemättä tai ihmettelemättä itkeä myös kaikki ne itkut, jotka syystä tai toisesta ovat aikanaan jääneet itkemättä.

Muistokiven lisäksi Leenan laittaa paikalle kukkamaljakon ja huolehtii siitä, että siinä kesäaikaan on aina tuoreita kukkia. Niitä hän poimii luonnosta ja lapsuudenkotinsa monista kukkapenkeistä. Pieneen lyhtyyn hän sytyttää kynttilän, joka palaa siinä yötä päivää. Myöhemmin Leena hankkii kiveen vielä pienen laatan, johon hän kaiverruttaa päivämäärän, jolloin lapsi syntyi ja kuoli. Päivämäärä on sama kuin hänen hääpäivänsä. Eräs kesäinen lauantaipäivä on äkkiä ja yhdellä kertaa saanut monta tärkeää ja kauaskantoista merkitystä Leenan nuoressa elämässä.

Kun töihin palaamisen päivä koittaa, on Leena kovin hermostunut. Yhtäältä hän odottaa jo töihin pääsemistä ja tuttujen, mukavien työkavereiden näkemistä. Toisaalta häntä pelottaa, miten työkaverit häneen suhtautuvat. Jo kihlausaikana monet varoittelivat häntä Kallesta. Vanhemmat ja kokeneemmat naiset näkivät, miten omistushaluinen ja mustasukkainen Kalle oli valvottaessaan morsiantaan yökaudet.

Silloin ei Leena ollut halunnut kuulla puhuttavankaan mitään Kallen mustasukkaisuudesta. Hänen mielestään naiset olivat vain kyllästyneitä omaan tasapaksuun elämäänsä. He kadehtivat Leenaa, kun Kalle oli häntä vastassa töiden jälkeen kukkapuska mukanaan ja halusi viettää mahdollisimman paljon aikaa tämän seurassa.

Miten oikeassa naiset olivat olleet! Se Leenan on nyt tunnustettava. Häntä hävettää oma lapsellinen käytöksensä. Hän ei halunnut kuunnella viisaampien neuvoja, vaan nuoruuden uhossaan käveli suoraan lähes kirjaimellisesti surman suuhun. Entä jos naiset nyt vahingoniloisina pilkkaavat ja ivaavat häntä ja ovat sitä mieltä, että Leenan kova kohtalo on itse hankittu ja aivan ansaittu? Miten Leena sen kestää?