Lomasta oli kulunut jo kolme viikkoa, kun seuraavan viikon alussa palasin taas kotiin. Puolivälissä heinäkuuta olin lähdössä lähes viikon mittaiselle linja-automatkalle Vienan Karjalaan ja Vienanmeressä sijaitsevalle Solovetskin saarelle. Mutta siihen oli vielä aikaa. Ehtisin tehdä vaikka mitä, ennen kuin lähtöpäivä koittaisi. Mitään erikoisia suunnitelmia minulla ei kuitenkaan ollut, vaan nousin joka aamu uteliaana sängystäni mielessäni ajatus, mitä hauskaa tänään mahtaisi tapahtua.
Mitään kovin erikoista ei päiviini kuitenkaan sisältynyt. Ainakaan en ole tehnyt sellaisia merkintöjä muistikirjaani. Kävimme sentään ystävättäreni kanssa katsomassa kansanoopperan ennakkoesitystä. Ooppera kertoi Kustaa III aikana käydystä Ruotsin ja Venäjän välisestä sodasta, ja sen oli määrä valmistua seuraavan kesän loppupuolella, jolloin sodan päättymisestä tulisi kuluneeksi 225 vuotta. Vaikka nähtävänä oli vasta pieni osa kokonaisesta oopperasta, antoi jo tuo pätkä viitteitä siitä, että kyseessä oli mittava hanke, johon useat sadat lähialueiden harrastajat antoivat oman panoksensa.
Kesäkuu loppui, ja alkoi heinäkuu. Eräänä päivänä ystävättäreni soitti yllättäen ja kysyi, kiinnostaisiko minua Tallinnan matka. Hän oli sisarensa ja tämän jo aikuisen pojan kanssa lähdössä pari yötä kestävälle hotellimatkalle Tallinnaan. Minua ei kahta kertaa tarvinnut houkutella, kun jo lupauduin lähtemään.
En nyt muista, oliko heillä jo olemassa ylimääräinen lippu, vai ostinko minä varta vasten lipun itselleni. Joka tapauksessa aikaisin keskiviikkoaamuna poimin ystävättären autoni kyytiin hänen kotiportiltaan, ja niin porhalsimme miesystäväni luokse. Hän oli lähdössä töihin Helsinkiin, joten hänen kyydillään pääsimme satamaan asti. Siellä tapasimme toiset matkalaiset ja nousimme laivaan.
Jo aamupäivällä olimme Tallinnassa. Minut oli ilmeisesti roudattu mukaan siitä syystä, että ystävätär tunsi itsensä jollain tavoin kolmanneksi pyöräksi sisarensa ja tämän pojan seurassa. Oli myös mukavampaa yöpyä kahdestaan kuin kolmantena varavuoteessa.
Sisar piti itseään varsinaisena maailmanmatkaajana, jonka mielestä kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän maalaistolloja, olivatpa nämä matkustelleet miten paljon hyvänsä. Se asia selvisi minullekin melko pian. Kun me ”vanhat rouvat” ehdotimme satamassa taksikyytiä kipeitten jalkojemme säästämiseksi, oli se jo ensimmäinen väärä liike. Taksilla kuitenkin hotelliin ajoimme, mutta saimme kuulla, että äiti poikineen aikoi kyllä kävellä mahdollisimman paljon eikä tuhlata rahojaan taksiin.
Kaikesta huomasi, että sisar piti ystävätärtäni ja tietysti myös minua varsinaisina ”maalaishiirinä kaupungissa”, vaikkei itse asunut sen isommalla paikkakunnalla kuin mekään. Hän ei ollut edes päässyt syntymäkotikunnastaan mihinkään, mutta silti oli kanttia katsella pitkin nenänvartta meitä muita.
Sisarella oli jokin kummallinen tapa ”hienostella” kaiken aikaa. ”Hienot ihmiset” eivät esimerkiksi käyneet julkisissa vessoissa muilla kuin pienemmillä asioilla. Mahtoi hänellä olla tuskallista, kun suoli täyttyi eikä sitä voinut tyhjentää esim. tavaratalon tai aseman vessassa.
Ystävättäreni kärsi siitä, että sisar saattoi ykskaks ilman mitään todellista syytä lakata puhumasta hänelle. Siksikin oli hyvä, että minä nyt olin mukana. Jos sisar leikki mykkäkoulua ja kiirehti askeleitaan niin, että me jäimme jälkeen, annoimme me hänen mennä ja talsimme omaa tahtiamme perässä. Poika tietysti seurasi äitiään ja suhtautui meihin samalla tavoin kuin äitinsä.Minä viittasin kintaalla moisille lapsellisuuksille, mutta ystävätärtä se rassasi pahasti, vaikka hänkin kyllä ymmärsi, ettei vika ollut hänessä.
Reissu saatiin joka tapauksessa tehtyä. Perjantaina palasimme kotiin, ja miesystäväni i taas meitä vastassa satamassa. Minä olin käynyt Tallinnassa kirpputorilla ja nyt minulla oli monta erinomaista kesävaatetta tytärtäni varten. Viikonloppuna vielä poikkesin viemään ne hänelle. Molemmat tietysti toivoimme, että säät lämpenisivät, jotta kesävaatteillekin tulisi käyttöä.
Kommentit