Tuon pienen sivuraiteelle poikkeamisen jälkeen sain sitten seuraavana päivänä pitemmän selonteon, jossa Jarkko palasi pohtimaan hiukan kireyttä aiheuttanutta viestiään ja sitä, miten siihen olin vastannut. Kiireet eivät kai edelleenkään olleet hellittäneet, mutta ehkäpä Jarkko luuli, että kohta minun suunnastani tulee kysymyksiä kuin saavista kaatamalla, ellei luvattua viestiä kohta puoliin ilmesty postilaatikkooni.

Ei hän varmasti kovin väärässä olisi luuloissaan ollutkaan, vaikka luulen kyllä, että tuossa vaiheessa tuttavuuttamme hän nautti kirjeenvaihdostamme vähintään yhtä paljon kuin minäkin Saihan hän kaiken muun lisäksi aivan itselleen omistettua ja kirjoitettua tarinaa luettavakseen lähes päivittäin.

”Bonjour Madame Facétte,

Luulin sinulle viimeksi kirjoittaessani että minulla olisi vain pieni spurtti töiden suhteen mutta niinhän me kaikkea luullaan ja tosi on toisinaan aivan toisenlainen. Spurtin sijasta edessäni oli triathlon maratonin kera. No ehkäpä siksi minä näitä töitä teenkin ja jos ei spurtteja tai vastaavia olisi niin aikas ikävältä saattaisi tuntua. Huonona puolena on se että ne vie ajatukset liian kauaksi keskinäisestä keskustelustamme --> pitää lukea viestejä uudestaan huh.

Tästahän on tulossa vallan kädenvääntö nimittäin kysymyksestä voiko kirjeenvaihdolla aistia toista? Sinä käytät termiä "saada kokonaiskuvaa", minä käyttäisin termiä "oppia tuntemaan".

Kuten kokemasi väärinymmärrys osoittaa, yksi viesti ei kerro kenestäkään mitään, vielä vähempi mikäli se on keskustelematon aihe. Luonnollisesti se yksi viesti voi olla 600-sivuinen kirja jolloin kirjoittajasta saa toisen kuvan. Minun, A:n ja H:n tarina kertoo yhtä vähän sinusta kuin minustakin mutta molemmista kuitenkin jotakin.

Enemmän lihaa luun ympärillä on kun katsoo näitä meidän "out of sex"-kirjoituksiamme. Annamme mielipiteitämme, jatkamme keskustelua muuntuneessa aiheessa, "kuuntelemme" toisen kirjoitusta, saatamme havaita sanavalinnoissa hymyä, surua, intohimoa, pitkästyneisyyttä.

Olet oikeassa että varsinaisessa kasvokkain keskustelussa nämä tulevat ja menevät nopeasti. Varsinaisessa keskustelussa kuitenkin meiltä jää usein havaitsematta kanssakeskustelijan mimiikka joka kertoisi paljon enemmän mitä henkilö tosiasiassa ajattelee juuri sen hetkisessä tilanteessa. Kirjoittaminen on mielestäni sitä mimiikkaa - joo, mutta sä et vieläkään hyväksy tätä vastausta.

Tapanani ei ole luovuttaa, siksi en luovuta vaan painan härkämäisesti päälle.

Kun katsot omia kirjoituksiani voit havaita että lausekäänteistäni voi saada väärän käsityksen. Minulle on jopa jotkut siitä huomauttaneet. Olen onnistunut saamaan aikaiseksi jopa huiman sukuriidan kun itse kirjoitin yhtä mutta toiset lukivat aivan toista.

Silloin muuten onnittelin itseäni siitä että asun kaukana, moni ei viitsi suutansa puhelimitse soitella. Jälkikäteen kyllä kuulin eräiltä tahoilta että luettuaan viestini muutamaan kertaa ja huomioiden huonon kielitaitoni, saattoi havaita viestin olleen hyvin viaton.

Henkinen panostaminen riippuu siitä mitä ja kenelle kirjoitetaan ja kuka sen lukee. Läheiselle tehty muistopuhe on hyvä esimerkki siitä joskaan kyseinen henkilö ei sitä enää ole kuuntelemassa mutta ympäröivä yleisö reagoi. Ympäröivä yleisö ei kuitenkaan voi koskaan tietää kuinka moniulotteinen kirjoittajan ja vainaan suhde on ollut, niinpä kuuntelijat kukin vuorollaan analysoi ja tapojen mukaan, myöhemmin kritisoi aivan omalta kantiltaan kirjoitusta. Sitä se hyvinkin on.

Silloin vielä kun olin nuori, komea ja viriili, nythän vain hieman vanhempi, that's all, kirjoittelin 15 - 25 - sivuisia kirjeitä niin läheisilleni kuin opiskelukavereilleni. Muistan hyvin joitakin kirjeitä kirjoittaessani nauraneeni ääneen kuvaillessani ympäristöäni. Myöhemmin saadessani postikortin kokoista palautetta minulle kerrottiin vastaanottajan nauraneen kirjoitukselleni. Voimme siis siirtää ilon tunnetta mitään näkemâttä, ruokimme mielikuvitusta sanakäänteillä.

S, olen kanssasi aivan samaa mieltä tuosta viimeisestä virkkeestäsi, mina hoono soomikiele taipuuttaja ei saa perille viesti.

No hieman liioittelen mutta siltikin, ymmärrän siitä samanaikaisesti sekä paljon että vähän. Minun on vaikeata liittää sitä keskitetysti mihinkään. Se on kuin taikurin hattu, kun sen kääntää ympäri se on tyhjä, kun laittaa kätensä sisään, sieltä nousee kani, kun sen puristaa kokoon luulee sitä tyhjäksi ja hetkeä myöhemmin kyyhky lentää avatusta hatusta pihalle.

Voi voi minua raukkaa joka ei kaikkea ymmärrä,

Kivaa perjantaita sinulle,

J”

Koska minä olin jo sivuuttanut useimmat Jarkon viestissään käsittelemät asiat ja mennä höyrysin uusilla ajatuspoluilla, en ensin tajunnut, mitä hän mahtoi tarkoittaa viestinsä viimeisellä kappaleella. Sitten ymmärsin sen liittyvän oman viestini loppuun, jossa totesin näin:

”Kyllä siinä kuule saa toisenkin kerran itselleen vakuuttaa, että lukija se tässä on kapea-alainen ja kateellinen. Ja silti tahtoo joskus usko mennä omiin kykyihin. Onneksi on sitten niitä suosta nostajiakin, jotka valavat uutta uskoa. Vaikka loppujen lopuksi itsestähän se kaikki nousee. Jos ei nouse, niin ei sitä kukaan sieltä saa nousemaankaan!
Huh, olipas hirveä ja lähes käsittämätön lauserypäs!”

Ilmeisesti tässä kuitenkin oli tapahtunut jonkinlainen väärinkäsitys. Jarkko taisi luulla minun tarkoittaneen häntä, kun viittasin ”kapea-alaiseen ja kateelliseen lukijaan”. Sitä en kuitenkaan ollut tarkoittanut, vaan niitä lukijoita, jotka arvostelivat ja mollasivat esimerkiksi blogikirjoituksiani, kun niissä kyseenalaistin moniakin asioita enkä liittynyt kaikkea ja kaikkia hymistelevien taustakuoroon.

En kuitenkaan ryhtynyt enää selittelemään kirjoituksiani ja tarkoituksiani. Ne olisivat siitä saattaneet sotkeentua entistä käsittämättömimmiksi. Sitä paitsi Jarkon tulkinta asiasta oli niin kaunis, etten halunnut pilata sitä enää millään muulla.

Ilmeisesti Jarkko oli saanut nyt oikein kirjoitusvaihteen päälle, sillä heti samaan syssyyn hän vastasi toiseen viestiini. Siinä olin kertonut, millainen puuma ”todellisuudessa” olen, sillä jostakin rivien välistähän Jarkko sen jo oli tietoonsa onkinut. Olin myös esittänyt joitakin kysymyksiä koskien sitä tarinaa, jota kirjoittelin tämän ”virallisen” kirjeenvaihtomme ulkopuolella.

”Osaat sä kyllä olla ikäiseksesi HASSU

Tuo allaoleva on hupaisaa kirjoitusta ja tiedä se että olet saanut minut pauloihisi. Kävin kyllä seitakivellä hakemassa voimia mutta ne eivät riittäneet mittaamattomiin henkisiin voimiisi - olen siis pauloissasi mutta alistumattomana.

Vastauksia kahteen viimeiseen kappaleeseesi. Toisaalta, koska tarinan kirjoittaminen on sinulle helpompaa, toisaalta jotta minä voin muistuttaa mieltäni siitä mitä aikaisemmin on tapahtunut, jatka lisäämällä edellisen perään. Kuten siis tähänkin asti olet tehnyt.

Hyvä S…seni, tarina jatkuu juuri niin pitkään kun kirjoittajalla on mieltä sitä kirjoittaa, jos ei ole inspiraatiota niin sitten vaan ei ole. Pituushan ei ratkaise mitään vaan sisältö (toisissa olosuhteissa sanotaan että pituus ei ole kaikki kaikessa vaan se paksuus). Hengähtämistä en ihan kaipaa enää tähän läähätykseni kylkeen. Toistan vielä itseäni: nautin siitä mitä kirjoitat eli minun puolestani voit jatkaa.

Viimeinen heitto viitatakseni ikään; ikäeroa meillä saattanee olla kolmisen vuotta vai mitä mieltä itse olet?

 Terkut,

J”