Vaikka vietänkin kesälomaa ja osaan kyllä nauttia siitä stressaamatta itseäni turhanpäiväisillä töillä ja tekemisillä, on jokapäiväisessä elämässä silti asioita, jotka vain yksinkertaisesti on tehtävä. Aamulla on hyvä nousta ylös johonkin säälliseen tai säättömään aikaan, jotta jonkinlainen rytmi päivässä säilyy. Vuode on hyvä pedata ja huusholli tuulettaa. Tavarat kannattaa loma-aikanakin laittaa suunnilleen omille paikoilleen jne. jne.

Jos noista asioista laistaa, ei se toki vielä maailmaa kaada. Mutta kaupassa kuitenkin on käytävä joskus, pyykkiä pestävä ja ruokaakin laitettava, ellei sitten ole ulkoistanut kaikkia noita tekemisiä joko lomansa ajaksi tai kokonaan.

Niinpä minäkin päätin tänään olla reipas ja lähteä ostamaan uutta pöytää parvekkeelle. Samalla kävisin ruokakaupassa ja hoitelisin muitakin asioita, kun kerran liikkeelle lähtisin. Olin suunnitellut tätä monta päivää. Jollain konstilla olin aina onnistunut siitä luistamaan, mutta tänään se tapahtuisi: niin olin päättänyt.

Uudet tuolit oli jo hankittu, parveke järjestetty uuteen uskoon ja vanha pöydän rohjake viety pois. Jääkaappikin näytti melko tyhjältä, mutta samallahan sinne täytettä toisin, kun kerran autolla liikkeelle lähtisin. Tämä oli siis suunnitelma, jonka olin päättänyt tänään panna täytäntöön.

Nousin harvinaisen aikaisin. Jo seitsemän jälkeen lähdin pyöräilemään hiukan kuntoilumielessä. Kun sieltä palasin, söin aamiaista ja sitten olin mielestäni ansainnut pienen vierailuhetken internetin ihmeellisessä maailmassa. Kas kummaa, sähköpostiin oli yön ja aamun aikana tullut monta viestiä. Täytyihän niihin vastata, sillä postit olivat mielenkiintoisilta ihmisiltä. Sitten alkoi mieltäni poltella blogin päivitys. Ehtisin tehdä sen ihan hyvin, sillä kirjasto, jonne myös olin aikeissa mennä, aukeaisi vasta kymmeneltä. Ei muuta kuin kirjoittamaan!

Olin saanut kirjoituksen hyvään vauhtiin, kun tulin ajatelleeksi, olinko muistanut laittaa puhelimeni äänelliselle yön jäljiltä. Vilkaisin näyttöä: kolme vastaamatonta puhelua ja kaksi tekstiviestiä. Kuka minua noin innokkaasti tavoitteli? Asia selvisi kohtapuoliin, ja päiväni saikin aivan uuden, mielenkiintoisen, mukavan ja yllättävän käänteen.

Parvekepöytä jäi tältä päivältä ostamatta. Ruokakaupassa ja kirjastossa sentään kävin. Blogin päivitys siirtyi iltapäivälle, mutta sekään ei mitään haitannut, sillä tekstini tuskin ovat maailmalle korvaamattomia. Kiville menneen suunnitelman tilalle sain miellyttävän ja virkistävän yllätyksen ja runsaasti energiaa.

Jäin miettimään tuota pientä tapahtumaa elämässäni. Entinen minäni olisi uuden ajankäyttöehdotuksen kuullessaan sanonut ensi töikseen: ei! Se olisi vedonnut tehtyihin suunnitelmiin, tarkoin mietittyyn aikatauluun, ties mihin. Nykyinen minäni mietti kyllä mielessään ehdotusta, mutta vain aivan pienen ja ohikiitävän hetken verran. Sitten se empimättä vastasi: kyllä!

Kuinka usein me ihmiset hylkäämme elämän meille tarjoamat pienet ilonhetket, yllätykset, hetkeen tarttumiset? Kuljemme katse maahan luotuna näkemättä iloa ja valoa, mahdollisuuksia ja ovia, jotka vain odottavat avaamista. Ja elämä lipuu hiljaa ohitsemme jälkiä jättämättä, harmaan varjon lailla saamatta koskaan näyttää, että siihen kuuluvat myös värit, särmät ja rosot.

Ei meitä kukaan pakota mihinkään. Oven avaaminen on vapaaehtoista. Mutta aina se kannattaa!