Vaivumme kaikki mietteisiimme. Vain junan hiljainen suhina kuuluu vaunussa sen kiidättäessä meitä eteenpäin. Sitten juna pysähtyy taas. ”Vieläkö saamme joukkoomme uuden ystävän?” olen lukevinani ilahtuneen kysymyksen hymyileviltä kasvoilta ympärilläni.
Kurkistelemme junan ikkunoista laiturilla seisovaa naista. Sen verran näemme, että hän seisoo keskellä suurta matkalaukkurykelmää. Ottaako hän tosiaankin tuon kaiken mukaansa? Harkiten hän punnitsee erinäköisiä ja -ikäisiä laukkuja käsissään. Päättäväisen näköisenä hän lopulta kääntää selkänsä kaikkein kauimpana nököttäville laukuille, poimii laukkukasasta pari kolhuista, mukavannäköistä laukkua ja työntää ne edellään junaan. Hän nousee itsekin kyytiin ja taas mennään.
Alamme jo valmiiksi tehdä tilaa uudelle matkustajalle. Meille on itsestään selvää, että junaan noussut nainen haluaa istuutua seuraamme. Miten muutenkaan asia voisi olla? Emme erehdy, sillä nainen tosiaankin suuntaa askeleensa suoraan meidän pientä seuruettamme kohti. Hän nostaa laukut varovasti matkatavarahyllylle ja istuu sitten hänelle osoitettuun paikkaan.
Minua ihmetyttää, miksi nainen, joka esittäytyy Miljaksi, tuntuu kantavan niin suurta huolta laukuistaan. Hän nousee tämän tästä ylös ja katsoo, että ne varmasti ovat tukevasti hyllyllä. Olen kuulevinani, että hän myös puhuu muutaman sanan niille puoliääneen. Mikä höperö tämä on? tuumin, mutta ajattelen, että sekin selvinnee matkan edetessä.
Mirkku on taas kaivanut eväät esille ja tarjoilee syötävää uusille tulokkaille ja siinä sivussa meille muillekin kuin Sarpatin leski ehtymättömistä varastoistaan. Syömme kaikki hyvällä halulla ja ihastelemme ruokia, jotka yhden ja toisen mielestä tuovat mieleen lapsuuden ja nuoruuden.
Nyt avaa Leena suunsa. Hän on tähän asti istunut lähes vaiti. Silloin tällöin häneen vilkaistessani olen ollut näkevinäni hänen kasvoillaan ilmeen, joka on sekoitus epäilyä, kauhistelua, moitetta ja ehkä myös voitonriemua. Aivan kuin hän ajattelisi, että puhukaa mitä puhutte, ikäloput akankuvatukset, jotka kaikin keinoin yritätte vielä pitää kiinni nuoruudestanne. Minulle ei koskaan käy noin. Olen nuori ja periaatteen ihminen ja osaan kyllä välttää kaikki karikot, joille te jokainen näytätte purtenne ohjanneen. Hymyilen mielessäni Leenan uholle ja odotan kiinnostuneena, mitä hän aikoo sanoa.
Mutta Leena sanookin vain, ettei ymmärrä, miksi niin ihastelemme kourajuustoa, pannukakkua tai ohrarieskaa. Niitähän syödään hänen kotonaan joka viikko leipomispäivänä aivan kyllästymiseen asti. Saisipa joskus kaupasta ostettua leipää ja paksun makkarasiivun sen päälle. Tai jogurttia. Se on uusi herkku, jota on näkynyt muutamilla tytöillä koulussa eväänä, mutta kotiin ei sitä ole ostettu.
Silloin me muut alamme suu vaahdossa paasata, miten ihanaa on saada joskus muutakin kuin teollisesti tuotettua ruokaa. Eikö Leena ole koskaan kuullut lähiruuasta tai luomusta? Niitten nimeenhän ihmiset nykyään vannovat, ja omavaraisuus on kunniassa kaikkialla. Kai Leena tietää, mitä makkaraan laitetaan? Eihän se ole muuta kuin jauhoja ja lisäaineita. Entä sitten tuotantoeläinten olot? Ei kukaan ajatteleva ihminen syö lihaa, lopetamme puheemme painokkaasti.
Leena katsoo meitä kummissaan ja sanoo, ettei ole koskaan kuullutkaan tuollaista. Hän vetäisee rieskansa päälle komean siivun pitkää lihaa ja kulauttaa maitoa sen kyytipojaksi. Silloin minä äkkiä havahdun todellisuuteen. Leenahan on nuori, asuukin vielä kotonaan. Ei hän tällaisista asioista tiedä vielä mitään. Mutta kunpa ymmärtäisi nauttia herkuista niin kauan kuin niitä on saatavilla eikä aina kaipaisi jotakin muuta, muka parempaa.
Kommentit