Kun nyt näytti siltä, että ulkopuolisen sovittelijankaan avustuksella ei tilanteessa päästäisi eteenpäin, alkoi kumpikin osapuoli antaa hiljalleen periksi. Soile oli tehnyt sitä koko ajan siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran oli itse erosta puhunut. Mikko taas luultavasti oli ajatellut eroa koko avioliiton ajan, ainakin jos säännöllisin väliajoin toistuva asiasta puhuminen jotakin hänen ajatuksistaan kertoi.
 
Aluksi oli puhuminen varmasti ollut keino varmistaa, ettei Soile mihinkään lähtisi. Mihinpä tuollainen Mikon mielestä avuton ja tyhmä ihminen kykenisi turvallisesta liitosta lähtemään. Kun asiasta riittävän usein muistuttaisi, iskostuisi se varmasti Soilen päähän, niin että hän kaikissa tapauksissa jäisi paikoilleen, ja Mikko saisi jatkaa samaa halveksimista ja ilkeilyä kuin ennenkin.
 
Mutta Mikko ei ollut ottanut huomioon sitä, että huolimatta näennäisestä heikkoudestaan ja taipuisuudestaan oli Soile sisältä vahva, pieni nainen, joka elämänkoulussaan oli kasvanut hiljalleen täyteen mittaansa. Enää ei häntä poljettaisi ja halveksittaisi. Enää ei hän suostuisi sylkykupiksi tai kynnysmatoksi. Soilella ei ollut mitään menetettävää ja hän nousisi puolustamaan itseään ja tytärtään vaikka koko maailmaa vastaan.
 
Sitäkään ei Mikko ollut ymmärtänyt, että hän alkoi olla vanha. Soile taas eli elämänsä parasta aikaa. Lapsi oli kasvatettu, työelämässä ammattitaito alkoi olla parhaimmillaan. Itsetunto, jota Mikko vuosikaudet oli ollut painamassa maanrakoon, oli hiljalleen alkanut nousta Soilen saatua arvostusta ja hyväksyntää muilta ihmisiltä. Nyt Mikolle tuli hätä siitä, miten hänen kävisi, jos Soile lähtisikin. Edessä siinsi yksinäinen vanhuus, johon ei enää sisältyisikään ihmistä, jolle saisi äyskiä ja tiuskia mielin määrin, joka nielisi kaikki kiukunpuuskat ja ilkeät sanat ja niistä huolimatta pysyisi saman katon alla.
 
Mikon into yrittää pitää avioliitto kasassa vaikka ulkopuolista apua hakemalla on osoitus juuri tuosta pelosta. Mutta valitettavasti hän toimi aivan väärällä tavalla, oli toiminut aina. Ei ketään voi väkisin tai pelon voimalla pitää missään. Soile oli usein sanonut Mikolle samaa. Ei hän ollut tässä avioliitossa Mikon pakottamana, ei tosiaankaan. Hän oli tässä omasta vapaasta tahdostaan. Hän pysyi tässä siksi, että oli luvannut rakastaa ”aina kuolemaan asti”. Tuosta lupauksestaan oli Soile puolestaan yrittänyt pitää kiinni kynsin hampain jopa, näin jälkikäteen nähtynä, toisinaan suorastaan naurettavuuksiin mennen.
 
Nyt ei Soile enää niin tekisi. Hän lakkaisi taistelemasta tuulimyllyjä vastaan. Hän antaisi periksi, vaikka se pahalta tuntuikin. Mutta hänellä oli varmasti vielä jäljellä elämää, jonka hän halusi elää iloiten, vapaana, ilman pelkoa siitä, mitä ilkeyksiä aviomies tänään keksisi. Ja vaikkei päiviä olisi jäljellä kuin yksi ainoa, halusi Soile senkin kokea ja tuntea, miten sai hengittää vapaasti ja keuhkojensa koko kapasiteetilla pelkäämättä Mikon reaktioita.
 
Mikon väitteeseen siitä, että ilkeistä sanoistaan huolimatta hän rakasti Soilea, suhtautui Soile lähinnä huvittuneesti. Ei hän ollut mikään Nyyrikki Nurinkurinen, joka ymmärsi asiat aina päinvastoin kuin ne sanottiin. Jos rakasti, niin silloin käytti kauniita ja lempeitä sanoja, silitti ja paijasi, antoi toisen kaikella tavalla ymmärtää, että tämä oli arvokas ja tärkeä. Mikko sen sijaan ivasi ja moitti, ei koskaan ojentanut kättään hyväilyyn, vaan töni Soilea pois tieltään, jos tämä hänen mielestään tuli liian lähelle.
 
Oltiin siis koko lailla pattitilanteessa. Ero oli laitettu vireille. Soilella oli uusi asunto. Omaisuuden jakamisesta oli Mikko puhunut heti ensi hetkistä alkaen ja tehnyt siitä suunnitelmia. Siitä huolimatta jossakin taustalla aina välähti ajatus avioliiton jatkamisesta. Edessä olevan puolen vuoden harkinta-ajan aikana olisi kummallakin mahdollisuus miettiä asiaa. Soile tiesi, että entiseen ei enää olisi paluuta. Kaiken pitäisi muuttua perusteellisesti, eikä hän uskonut Mikon sellaiseen muutokseen kykenevän. Omalta osaltaan oli hän mielestään tehnyt kaiken voitavansa. Hän ei enää hautautuisi kodin seinien sisäpuolelle Mikon vaatimuksesta. Se aika oli nyt lopullisesti jäänyt taakse.