Sen verran taisi mies kotiinlähtöilmoitustani säpsähtää, että hän tosiaankin lopetti kiinnostavan ohjelman katselun ja sulki television. Hän siirtyi istumaan sohvalle ja pyysi minut viereensä. Minua ei tosissani huvittanut lähteä ajamaan kotiin päin keskellä pilkkopimeää yötä, vaan istahdin miehen viereen. Kyllä tässäkin miehessä puolensa oli. Kyse oli vain siitä, millä konstilla ne saisi houkutelluksi esiin, ja olinko minä ylipäätään oikea ihminen niitä esiin houkuttelemaan.

Ei mies kuitenkaan kovin vapautuneen oloisena sohvalla vieressäni istuskellut. Kun televisio nyt oli kiinni ja talossa rauhallista, keksi hän, että musiikkia piti saada kuunneltavaksi. Se asia oli helposti järjestettävissä. Miehellä oli vanha levysoitin ja runsas kokoelma vinyylilevyjä, joita sillä soitella. Levysoitin vain sattui olemaan jo niin vanha ja vähän risa, että tämän tästä täytyi miehen nousta ylös sohvalta sitä korjailemaan, jotta levyt ylipäätään olisivat lautasella pyörineet. Minulle tuli tunne, että sohvalta nouseminen ei ollut miehelle ollenkaan vastenmielistä. Mielellään hän nousi kuin pakoon vierestäni istumasta, heti jos yritin vaikka käteni ojentaa häntä kohden.

Toinen asia, jota kovasti ihmettelin, oli se, että vaikka aiemmin tavatessamme olimme suudelleet montakin kertaa, ei mies nyt suostunut minua suutelemaan, vaikka kirveellä olisin uhannut ja sitä vaatinut. Itse hän ei käytöstään mitenkään selittänyt, niin että lopulta minun oli pakko kysyä sitä suoraan. Asiaan oli olemassa aivan oikea syy. Mies pelkäsi saavansa sikaflunssatartunnan, jos suutelisi minua. Purskahdin nauruun syyn kuullessani, vaikka kyllä se myös loukkasi minua.

Tiedotusvälineissä oli koko syksy toitotettu, miten helposti tarttuvaa sikaflunssa oli. Mies oli nyt päättänyt, ettei itseään sairastuttaisi tuohon kamalaan tautiin. Oli parasta olla suutelematta, sillä minähän saatoin olla mahdollinen taudinkantaja. Ei siinä auttanut järkipuhe, että jos tosiaan sairastaisin kyseistä tautia, olisi mies jo saanut tartunnan, kun samassa tilassa oli kanssani näin kauan oleillut.

Melkein minua olisi itkettänyt, ellei olisi niin kovasti naurattanut. Jo toinen sikaflunssakauhuinen mies lyhyen ajan sisällä. Kesällä tapaamani ”taiteilijasusi” oliollut  vähällä rynnätä ylös ruokapöydästä kesken ruokailun, kun tahallani häntä ällyytin sanomalla sairastavani sikaflunssaa aivastettuani muutaman kerran peräkkäin.

En voinut olla miettimättä, mitä tällaiset miehet oikeasti pelkäävät. Oliko elämisen pelko niin suuri, että se piti naamioida sairauden pelkoon vaikka toista tahallisesti loukaten. Yhtä hyvinhän mies itse olisi voinut olla taudinkantaja! Miltä hänestä olisi mahtanut tuntua, jos minä olisin väistellyt hänen suudelmiaan ja kosketustaan taudin tarttuvuuteen vedoten.

Kun tautikammo oli selvitetty, päästiin vähitellen puhumaan muistakin asioista. Mies kertoi, että hänellä oli kyllä ollut useitakin suhteita. Ei hän aivan noviisi naisasioissa ollut. Kysyin suoraan, pitikö mies alusta asti opettaa naisen kanssa olemiseen? Siihen mies vastasi, ettei siitä varmaan mitään haittaakaan olisi. Ei minullakaan olisi ollut mitään sitä vastaan. Opettamisen teki hankalaksi se, että hän kaiken aikaa väisteli minua ja kiemurteli pois läheltäni heti, kun jotakin yritin. Se tuntui jokseenkin turhauttavalta.

Yllättäen mies tokaisi, että käytökseni hämmentää häntä. Mies oli lukenut blogiani ja saanut lukemastaan sellaisen käsityksen, etten pitänyt miehistä, jotka heti alussa osoittivat seksuaalisen kiinnostuksensa kovin innokkaasti. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Joko mies oli ymmärtänyt lukemansa väärin tai sitten hän oli lukenut kokonaan toisen ihmisen kuin minun blogia.

En ollut edes havainnut miehen käyneen lukemassa kirjoituksiani. Lukijoista pysyi hyvin selvillä, sillä lukijan nimimerkki tuli aina näkyviin, kun blogissa oli käyty. Saattoi tietysti olla niinkin, että mies oli lukenut blogiani ns. ulkokautta. Silloin käynti ei näkynyt missään. Niin tai näin, yhteisen sävelen löytyminen tuntui edelleen kovin hankalalta, suorastaan mahdottomalta.