Leena viipyy sairaalassa muutaman päivän. Sinä aikana hän saa kuulla äidiltään, että Kallea ei ole näkynyt kotosalla koko aikana. Työpaikaltakin on hänen peräänsä kyselty. Kukaan ei tiedä, missä Kalle on, mutta melko todennäköisesti on hän ratkennut juomaan, ja hänet löytää kylän tutuista ryyppyporukoista.

Leenalle on aivan sama, missä Kalle on. Viimeinenkin lämmin tunne miestä kohtaan on lopullisesti sammunut. Oikeastaan Leena toivoo, ettei Kalle enää ikinä ilmestyisi hänen ja pikkuisen Siirin elämään, mutta se taitaa olla turha toivo. Sisimmässään Leena pelkää hetkeä, jolloin Kalle tulee kotiin silmät verestävinä, likaisissa vaatteissa ja krapulasta täristen. Sellaisessa tilassa on Kalle vaarallinen, ja nyt on pieni Siirikin hänen vihaansa nostattamassa.

Taas ovat äiti ja isä hakemassa Leenaa sairaalasta. Kumpikin yrittää taivuttaa häntä olemaan menemättä omaan kotiinsa, mutta Leena ei ota sellaisia puheita kuuleviin korviinsa. Totta kai hän menee omaansa ja Siirin kotiin. Ei hän voi ikuisesti paeta Kallea. Nyt hän on vahvempi Kallea vastaa, näin Leena vakuuttaa, vaikka äiti ja isä kuinka yrittävät vedota siihen, että pikkuisen Siirin henki samoin kuin Leenan oma henki saattavat olla vaarassa, kun Kalle sitten ilmestyy paikalle. Vetoamiset eivät kuitenkaan auta. Leena pitää päänsä, ja sydän kylmänä jättävät isovanhemmat lapsensa ja lapsenlapsensa Herran huomaan. Hiljaiset rukoukset nousevat taas kohti korkeuksia.

Vielä muutaman päivän saavat Leena ja Siiri asustella kahdestaan. Leena nauttii lapsestaan ja pitää häntä vierellään yötä päivää. Sitten eräänä kipakkana pakkasaamuna Kalle ajaa taksikyydillä pihaan. Leena on vielä nukkumassa, mutta kavahtaa ylös, kun kuulee auton äänen hiljaiselta pihamaalta. Hän arvaa heti, että Kalle se sieltä tulee komeasti taksilla ajellen.

Vaikka Leenan sydän pamppailee pelosta ja jännityksestä, toimii hän rauhallisesti. Ennen Kallen sisälle tuloa ehtii hän pukea jotain päälleen ja nostaa kopassaan nukkuvan Siirin syliinsä. Lapsi ei edes herää, vaikka äiti nostaa hänet pois lämpimästä vuoteesta, vaan jatkaa tyytyväisenä uniaan äidin turvallisessa sylissä. Lapsi sylissään asettuu Leena istumaan olohuoneen pöydän ääreen valmiina kohtaamaan sen, mikä kohdata täytyy.

Kolistellen ja romuten Kalle astuu sisälle taloon. Hän on surkea ilmestys, ja nyt Leena jo ihmettelee, miksi hän etukäteen pelkäsi niin kovasti Kallen tuloa. Näky, jonka hän kohtaa, on pelkästään säälittävä ja inhottava. Kallen silmät verestävät, ja vaatteet ovat ryppyiset ja tahraiset ja lemuavat jo kauas vanhalta viinalta, oksennukselta ja muilta eritteiltä. Takkinsa Kalle on hävittänyt jonnekin ja astuu sisään päällään pelkät housut ja ohut villapaita. Uusi voima alkaa kasvaa Leenan sisällä. Hän nousee seisomaan ja ihmettelee mielessään, miten hän koskaan on voinut rakastaa tuollaista renttua…