Perheen koira, iso musta labradorinnoutaja oli tullut vanhaksi. Muuten se oli vielä hyväkuntoinen ja voimissaan, mutta sen tassut alkoivat käydä furunkoloosi -nimisen vaivan vuoksi huonoiksi. Hoidosta huolimatta tassut eivät parantuneet, koira ontui, ja selvästi näki, että sen tassut olivat hyvin kipeät. Soilea säälitti koiran tila, ja samana syksynä, jolloin hänen isänsä kuoli, siirtyi Nappi-koirakin paremmille metsästysmaille.
Vaikka koirasta luopuminen oli raskasta, oli se myös monella tapaa helpotus Soilelle. Alun perin oli koira hankittu Mikon toivomuksesta, joka jo lapsuudestaan asti oli tottunut koiriin. Soilen kotona ei koiraa koskaan ollut ollut, joten hän ei erityisemmin olisi koirasta välittänyt. Kissa olisi ollut enemmän hänen mieleensä.
Soile muistaa hyvin, miten kihlajaisia edeltävänä iltana he Mikon kanssa keskustelivat yhteisestä tulevaisuudestaan sitä suunnitellen. Silloin oli Soile sanonut, että hankitaan joskus kissa. Mikko puolestaan oli halunnut koiran. Silloin kai ainakin Soile lapsellisuuttaan kuvitteli, että joskus heidän lintukodossaan liikuskelisivat sulassa sovussa niin kissa kuin koira. Mutta toisin kävi. Koira kyllä taloon tuli, kissaa ei koskaan.
Koiran hoito oli jäänyt täysin Soilen vastuulle. Tunnollisena ihmisenä hän huolehti sen ruuasta, ulkoilutuksesta ja kaikesta muustakin. Jos hän joskus pyysi Mikkoa viemään koiraa ulos, aiheutui siitä yleensä epäsopua, vaikka juuri Mikon tahdosta koira, vieläpä isokokoinen oli hankittu.
Mikko suunnitteli kouluttavansa koirasta itselleen metsästyskaverin. Ei Mikosta kuitenkaan ollut koiraa kouluttamaan. Hän oli siihen hommaan aivan liian ankara luonteeltaan, ja yritti saada koiran oppimaan kovalla kurilla, jopa väkivallalla. Soile taas pehmeämpänä olisi halunnut käyttää toisenlaisia keinoja, mutta kun ei koskaan aiemmin ollut koiraa kouluttanut, ei hän osannut nytkään.
Niin koirasta sitten kasvoi karkaileva, joskus vaikeasti hallittava yksilö, jonka kanssa sai olla aina vähän varuillaan. Koiran karkureissuista ja muista edesottamuksista sai tietenkin Soile syyt niskoilleen, joten ei ihme, jos koiranpito aiheutti hänelle aikamoista stressiä.
Lapselle ei koira koskaan tehnyt mitään pahaa, ja Soile oppi rakastamaan koiraa sen vioista huolimatta. Sitäkin asiaa käytti Mikko usein ikävällä tavalla hyväkseen. Jos koiran kanssa tuli ongelmia, uhkasi Mikko aina lopettaa sen, koska tiesi, että se oli Soilelle tärkeä. Lopetusuhkailut päättyivät siihen, kun Soile kerran suivaantuneena totesi, että siitä vaan lopettamaan. Taas oli napsahtaen katkennut yksi pieni säie siinä liekanarussa, jolla Mikko Soilen oli sitonut.
Myöhemmin Soile käsitti, mistä johtui Mikon kummallinen suhtautumistapa koiraan. Mikko kertoi hänelle, miten pienenä poikana oli omin käsin joutunut lopettamaan ja hautaamaan rakkaan koiransa. Syytä lopettamiseen ei Soile muista, mutta määräys oli tullut ankaralta, jopa sadistiselta Aatos -isältä. Näin siirtyivät isien pahat teot taas seuraavaan sukupolveen.
Soile kyllä ymmärsi asian, mutta ei voinut hyväksyä sitä, että Mikko omassa elämässään toisti jatkuvasti vanhempiensa virheitä. Mikko yritti käyttää valtaansa uhkaamalla tuhota sen, mikä Soilelle oli rakasta. Vuosia myöhemmin lähes samanlainen toimintamalli esiintyi uudemman kerran. Tällä kertaa kohteena oli Soilen lisäksi silloin jo aikuinen tytär.
Kommentit