Viikossa kerkiöö ihimeen palijo, ku pistää tuulemaan. Mää oon aina ollu melekosen nopea käänteissäni ja aatellu, että ku kerran ulukomaille asti lähen, niin otan reissusta irti sitte kaikki mikä vaan irti lähtöö. Kokemuksia ja näkemyksiä on saatava koko rahan eestä. Semmonen periaate mulla oli jo tällä mun ensimmäisellä ulukomaanmatkallaniki.

Sinisilimänen Spiros oli tullu katastettua ja meleko köykäseks havaittua. Sama juttu oli ollu adoniksen kans, jolla taas oli sininen paita. Mistähän se paijan väriki niin elävästi mun mieleeni on jääny? Vissiin siitä, ku se oli sitä samaa sinistä, jota ainaki ennen vanhaan käytettiin kaikkien virka-asujen paijoissa. Mää oon inhonnu sitä väriä aina.
Mutta viikkoa oli jälellä vielä monta päivää. Yhtenä iltana mää taas lähin kaupungille ja menin istuskelemaan jonku ison kirkon

lähelle, jossa oli palijo väkeä iltaa viettämässä. Ei mun siinäkään kauaa tarvinnu vanheta, ku kuulin kysyttävän selevällä suomen kielellä, vaikka vähä ulukomaalasesti murtaen, että oonko mää suomalainen. Ei mulla ollu mitään syytä syntyperääni kieltääkään, niin että mää vastasin kysyjälle, joka oli tumma, kiharatukkanen ja ruskeasilimänen meleko lyhyt tappi, että Suomestahan mää oon kotosi.

Siinä sitte ruvettiin haastamaan. Oli välillä oikeen mukava puhua suomea, ku mun englanti ei ikinä oo mitään erinomasen hyvää ollu. Siinä haastellessa selevis, että tappi oli ranskalainen, joka oli asunu Suomessa jo pitkään, ja siinä kielenki  niin hyvin oppinu. Oli ny lomamatkalla Ateenassa, niin ku määki. Mää en oikeen muista, oliko mulla johonki kumminki kiire, ku en sen pitempään joutanu ranskiksen kans haastelemaan. Mutta sovittiin, että seuraavana iltana se tuloo mua hakemaan mun hotellista ja vie mut syömään johonki pieneen kylään.

Niin tapahtu kans. Tämä tappi sentään tunsi mut eikä tullu seuraavana päivänä väittämään, että mää olisin teheny oharit. En tiijä tai muista, oliko se sen oma auto vai vuokrattu, jolla se mua kuskas. Punanen se kumminki oli väriltään. Me ajettiin jonneki Ateenan ulukopuolelle pieneen kylään ja mentiin siellä tavernaan. Ketään muita syömämiehiä ei ollu koko paikassa. Vanha vaari siinä meitä passas, ja ruoka oli hyvää, vaikka en kyllä muista, mitä me popsittiin.

Ruuan kans oli kumminki tarijolla viiniä, ja taisin määki sitä ottaa, vaikken niihinkään aikoihin oikeen hanakka viinaksien perään ollu. Se mokoma kihahti mun päähän ku metrinen halako, vaikken varmasti monta lasia sitä kietassu. Jäläkeenpäin mää oonki aatellu, että ei kai se tappi vaan sekottanu siihen jotaki, ku mää olin niin pienestä määrästä aivan tillin tallin.

En kumminkaan niin tillin tallin ollu, etten ois osannu pelätä, ku se kaahas sillä autollaan pitkin mutkasia pimeitä teitä takasi Ateenaan. Ja se oli kumminki ottanu miestä väkevämpää palijo enemmän ku minä. Kyllähän se siellä matkan varrella jotain lähempää tuttavuuttaki yritti, mutta mua ei kiinnostanu tämäkään sankari. Tappi tais siitä vähä ottaa nokkiisa, mutta toi se sentään mut hotellille takasi.

Sen erän perästä en tätä ranskalaista tappia nähäny eikä ollu välikskään. Sitte ku järkeä on tullu vähä enempi munki päähän, on käyny joskus mielessä, että sehän ois voinu vaikka tappaa mut ja heittää ruumiin  sinne jonneki mutkasen ja pimeän tien poskeen. Kukaan ei ois osannu kysellä perään ainakaan muutamaan päivään. Enää en kyllä lähtis tuntemattoman matkaan vieraassa maassa. Sen verran on tullu kumminki pelekoa perseeseen.