Vihkimistämme oli todistamassa vain yksi ystäväpariskuntammme. Hekin olivat tuttuja miehen kautta hänen entisen avioliittonsa ajoilta. Yhteisiä, läheisiä ystäviä meillä ei vielä ollut. Vihkiminen tapahtui seurakuntakeskuksessa, ja vihkijänä oli pappi, jonka myöhemmin opin tuntemaan muista yhteyksistä. Hassua asiassa oli se, että papilla oli sama syntymäpäivä kuin minulla. En sitä silloin tiennyt, mutta myöhemmin sekin selvisi. Papin se täytyi kyllä tietää. Näkihän hän sen papereistaan.

Vihkitoimitus ei pitkä seremonia ollut. Olin itse valinnut sinne häämarssit ja virren. Virsi oli Sibeliuksen ”Soi kunniaksi Luojan”, joka edelleen on lempivirsiäni. Koska häävakeä oli niukanlaisesti, ei virsi oikein komeasti kajahtanut salissa. Laulaminen jäi lähinnä kanttorin vastuulle. Minua se ei haitannut. Minusta olisi ollut ihanaa kuulla Sibeliuksen kaunis virsi vaikka pelkästään uruilla esitettynä.

Kun palasimme yhteiseen kotiimme, halusin mieheni kantavan minut kynnyksen yli. Niin tapahtuikin. En tiedä, miksi halusin tuota perinnettä noudattaa. Jotenkin se vain tuntui mukavalta ja luontevalta.

Olin itse tehnyt tai ostanut tarjottavat, joita hääpöytään oli katettu. Koska menisimme ravintolaan syömään illemmalla, ei tarjottavia kovin paljon ollut. Oli vain karjalanpiirakoita ja munavoita sekä tietenkin hääkakku. Sen teossa olin onnistunut mielestäni hyvin. Se oli tavallinen kermakakku, jonka olin koristellut tummilla rypäleillä. Jos nyt olisin laittamassa omia hääpitojani, tarjoaisin ruokaa varmasti huomattavasti enemmän ja erilaisia lajeja olisi runsaammin. Mutta silloin olin vielä nuori ja kokematon, enkä ymmärtänyt, mikä merkitys hyvällä ja runsaalla tarjoilulla juhlissa on.

Illansuussa lähdimme sitten ravintolaan. Kaikilla taisi olla jo kiljuva nälkä siinä vaiheessa. Olin halunnut ravintolaan siitä syystä, että halusin tanssia häävalssin. Koska meillä ei ollut runsasta vierasjoukkoa, oli ainoa mahdollisuus päästä sitä tanssimaan mennä sitten sellaiseen paikkaan, jossa soitettiin elävää musiikkia. Pyysin soitettavaksi ”Häävalssin”, ja se meille soitettiinkin. Mieheni ei ollut mikään kovin notkea tanssija, mutta en ollut minäkään. Häävalssin sain kuitenkin tanssia.

Jos nyt saisin valita, en menisi enää ravintolaan. Siellä nimittäin mieheni nautti alkoholia lasillisen jos toisenkin, samoin ystäväpariskuntamme mies. Ei ollut kovin mukavaa tulla kotiin kahden humalaisen miehen kanssa. Myöskään hääyö ei ollut sellainen, joksi sen mielessäni olin kuvitellut. Humalainen mies nukahti kesken kaiken, ja minä nuori aviovaimo jäin valvoskelemaan ajatellen, tällaistako se sitten tulisi olemaan.

Avioliittoa kesti kaiken kaikkiaan vähän yli kaksikymmentäkaksi vuotta. Siihen mahtui monenlaista aikaa. Oli iloa ja suurta surua, oli yhdessä tekemisen aikaa ja aikaa, jolloin kaikkea vain suoritettiin. Kun eropäätös sitten viimein syntyi, olin helpottonut. Nyt pääsisin vapaaksi kahleesta, johon minua sidottiin kaiken aikaa tiukemmin sitein. Olin kuin lintu, joka on suljettu häkkiin ja räpistelee siellä epätoivoisena nähdessään häkin raoista ympäröivän maailman. Maailma elää ja kuhisee kaikenlaista toimintaa, johon lintu ei koskaan pääsisi osallistumaan.

Niin, kyllä minun on sanottava, että olin onnellinen silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten, kun nuorena, hehkeänä morsiamena astelin mieheni rinnalla alttarille. Onni kuitenkin haaltui nopeasti arjen ja todellisuuden lyödessä äkäisin iskuin vasten kasvojani. Tahtoni rakastaa joutui monta kertaa koetukselle eikä sitten enää jaksanut kantaa vaikeitten asioitten yli. jouduin luovuttamaan, ja se on ehkä ainoa asia, jota vieläkin joskus suren. En silti voi enkä halua kieltää silloista onneani. Se on ollut yksi osa elämääni ja sitä kasvuprosessia, joka on johtanut tähän päivään.

Olen onnellinen myös tänään. En kaipaa mennyttä enkä haikaile sen perään. Elämäni on tässä ja nyt, ja niin on hyvä.