Vaikka viimeisen yhteisen joulun vietto oli nyt Mikon ”ansiosta” saanut varsin ikävän käänteen, yritti Soile vielä pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli. Hän lähti tyttären kanssa käymään pienen kuolleen tyttären haudalla viedäkseen sinne kynttilän. Mikko ei sinnekään lähtenyt mukaan, vaikka aina ennen oli tavallisesti menty kaikki yhdessä.
 
Ei Soile sitä jäänyt suremaan eikä hänellä ollut aikomustakaan ryhtyä Mikkoa maanittelemaan mukaan kuin pientä lasta. Sitähän Mikko tietysti odotti, jotta olisi vielä voinut maanittelun jälkeenkin olla lähtemättä. Mikko ei koskaan ollut kasvanut henkisesti aikuiseksi, se tuli esiin tässäkin kohtaa.
 
Niin kävivät siis Soile ja tytär kahdestaan pienellä haudalla. Hautausmaa oli kaunis, kuten aina, kun sadat kynttilät paloivat haudoilla hämärtyvässä illassa. Siellä pienen, lumen peittämän hautakummun äärellä Soile muisteli elettyä elämäänsä. Millainen mahtaisi olla hänen ja koko perheen elämäntilanne nyt, jos pieni tytär eläisi? Luultavasti se olisi koko lailla toisenlainen.
 
Seisoessaan siinä hiljaa sytyttämänsä kynttilän hentoa, mutta samalla kirkasta ja lämmintä liekkiä katsoen sai Soile vastauksen yhteen miksi? –kysymykseensä.  Pienen tyttären kuolema Soilen käsivarsille vain parin päivän ikäisenä sai uuden merkityksen kaiken viime viikkoina tapahtuneen valossa. Soile tajusi, että jos lapsi olisi saanut elää, olisi hän itse vielä monen monta vuotta vankina omassa vankilaksi muuttuneessa avioliitossaan. Velvollisuudentunto ja sairaan lapsen hoitaminen ja hänestä huolehtiminen olisivat olleet päällimmäiset kysymykset Soilen elämässä. Itsensä, omat halunsa ja toiveensa ja koko elämänsä uhraten olisi Soile hammasta purren raahautunut päivästä toiseen.
 
Se että lapsi oli sairas jo syntyessään, olisi Mikolle ollut ase, jota hän ei olisi häikäillyt käyttää omaa kruunuaan kirkastaakseen ja Soilea polkeakseen. Olihan hän suoraan syyttänyt Soilea lapsen kuolemastakin. Epätäydellisyys itsessä tai vielä enemmän toisissa oli lähes kauhistuttavin asia, minkä Mikko tiesi.
 
Toki saattaisi olla myös niin, että eroon olisi päädytty jo paljon aiemmin juuri edellä mainituista syistä. Sitä on mahdotonta tietää, sillä elämä ei voi mennä kuin yhdellä tavalla. Kaikkien muitten vaihtoehtojen pohtiminen on pelkkää spekulointia, sen Soilekin ymmärsi. Silti hän lapsensa haudan äärellä ajatusten polveillessa sinne tänne ja yrittäessä etsiä vastauksia moniin kysymyksiin ei voinut muuta kuin tuntea syvää kiitollisuutta siitä, että oli saanut synnyttää kaksi lasta. Noista hetkistä oli  alkanut Soilen kasvu kohti tätä päivää, kohti iloa ja valoa.