Talvisen iltapäivän kelmeän keltainen aurinko heittelee viimeisiä valjuja säteitään valkoisina hohtaville hangille ja kirpeän pakkaspäivän valoksi. Talvi yrittää sitkeästi pitää pintansa, mutta aamujen kuulaus ja päivien kirkkaus kertovat, että kevät on tulossa pitkin harppauksin, vaikka vielä onkin kääriydyttävä turkkeihin ja huiveihin, jos mielii lämpimänä pysyä.

Kärpänen on viettänyt hiljaiseloa. Se on parannellut siipiään ja hoidellut ruhjeitaan. Nyt se alkaa olla taas täydessä iskussa. Vasen siipi on mennyttä: siitä ei enää kalua saa. Mutta oikea siipi ojentauksii jo mallikkaasti sinne ja tänne, suuret verkkosilmät liikkuvat verkalleen kuin katseltavaa etsien ja tuntosarvet tunnustelevat ympäristöä innokkaasti.

Ja mitä liikkuukaan kärpäsen pienissä hyönteisenaivoissa? Haavojaan nuollessaan on sillä ollut aikaa miettiä ja puntaroida, ajatella ja pohtia. Monenlaiset ajatusmallit ovat sen hermoratoja hieroneet synapseja liikutellen ja yhdistellen. Jotkut se on hylännyt jo melkein ennen niiden syntymistä, mutta toisten se on antanut kehittyä omia aikojaan niin pitkälle kuin niillä mahdollisuus on ollut. Ja jotkut harvat ovat kovassa paineessa jalostuneet hohtaviksi timanteiksi, jotka vain odottavat hiojaansa.

Kärpänen surahtaa kiinnostuneena. Elämä alkaa voittaa, pimeys väistyy, valo lisääntyy. Kohta olisi tästä lähdettävä tutkailemaan, miten blogimaailma makaa, elää ja hengittää. Kohta olisi taas, ei dialyysin vaan analyysin aika. Jokohan sitä on odotettu? Onkohan sitä kaivattu? Oikeinko ikävää lie tunnettu?

Kärpänen surahtaa toisen kerran. Haa, kyllä se tästä taas alkaa sujua. Vielä muutama voimisteluliike ja sitten lähtee…

 

Punahilkkasusi(at)hotmail.fi