Kului päivä, kului toinen. Hyisen kylmä tammikuu mateli hitaasti eteenpäin päivä kerrallaan. Joka aamu heräsin toiveikkaana, josko tänään mies antaisi elonmerkkejä itsestään. Joka ilta kävin nukkumaan pettymyksen peittoa päälleni vetäen.

Sitten sain odottamisesta ja epätietoisuudesta tarpeekseni. Eräänä aamuna ennen töihin lähtöäni naputtelin miehelle tekstiviestin, jossa kerroin viimein ymmärtäneeni sen, ettei minunlaiseni nainen miestä tarpeeksi kiinnostanut. Viestissä kiittelin myös kaikista niistä ihanista hetkistä, joita miehen lähellä ja sylissä olin saanut viettää. Kultakimpaleina tallettaisin ne sydämeeni ja oikein pahan päivän sattuessa veistelisin kimpaleista murusia lohduksi murheeseeni.

Sitten lennätin viestin bittiavaruuteen, ja taisipa siinä pieni kyynelkarpalokin poskelleni vierähtää. Mutta sen päätin, etten jäisi tietämättömänä odottamaan milloin, jos koskaan mies taas sattuisi minut muistamaan. Aika riensi eteenpäin, eikä minulla ollut tarvetta pettää itseäni tämän enempää, niin silloin hurskaasti kuvittelin. Parempi oli sanoa hyvästit sellaiselle, jota ei oikeastaan ollut olemassakaan muualla kuin ehkä minun omassa päässäni. Minä halusin elää enkä vain odottaa aikaa, jolloin elämä ehkä alkaisi.

Iltapäivällä, töistä palattuani minua odotti yllätys. Mies oli lähettänyt sähköpostia. Siinä hän virnistellen kysäisi, eikö pitänytkään paikkaansa sopimus, että meidän suhteemme oli väljä ja avoin, ei mikään seurustelusuhde. Ja minä heikkoluonteinen ihmisparka sorruin taas kuin sulana vahana miehen edessä.

Totta kai sopimus oli pätevä ja pitävä, vakuuttelin pontevasti. En minä ollut kuvitellut muutaman viestin ja parin tapaamisen mitään seurustelua merkitsevän. Enhän edes halunnut mitään kovin kiinteää suhdetta. Mutta mitä se oli olevinaan, ettei mies edes viestiä silloin tällöin voinut laittaa tai minun viestiini vastata? Sitä en käsittänyt.

Kun suhteen laadusta oli taas päästy yhteisymmärrykseen, avautuivat hiljaisina olleet viestilinjat uudelleen. Yllättäen mies kertoi, että olin tehnyt häneen suuren vaikutuksen naisellisuudellani ja eroottisuudellani. Aivan hämmästyin moisia paljastuksia. En kovin usein ollut tuollaista miesten suusta kuullut. Nykyisin tietysti useammin, mutta aviomieheni suusta en koskaan. Siksi tuntui yhtä vaikealta käsittää kuin uskoakaan miehen kehuja.

Mutta sitten ajattelin ottaa kehumiset vastaan kuin kallisarvoisen lahjan. Nauttisin niistä ja antaisin niiden levittää iloa ja päivänpaistetta niin omilleni kuin muidenkin ihmisten teille. Miksen voisi uskoa miehen sanoja? Jos hän valehteli, niin eihän se minun häpeäni ollut, vaan miehen. Ja jos mies puhui totta, niin sitä suuremmalla syyllä sain paistatella miehen sanojen lämmössä ja antaa niiden hoitaa ja helliä rikottua sisintäni. Näin ajattelin ja naputtelin yhä innostuneempana viestejä miehelle.