Seitsemän aikoihin aamulla saapuivat sitten mies ja tytär sairaalaan. Kukaan meistä ei tainnut oikein käsittää tilanteen vakavuutta, vaan kaikki odotimme innolla, milloin pääsemme vauvaa katsomaan. Koska minut oli juuri leikattu, ei voinut ajatellakaan, että olisin mennyt omin jaloin lapsen luo. Hoitaja tuli taas avuksi. Hän soitti Lastenklinikalle ja tiedusteli, voisiko minut tuoda sinne sängyllä. Se kävi päinsä, ja niin hoitaja auttoi minut ensin suihkuun ja sen jälkeen hän lähti kuljettamaan vuodettani pitkin pitkää yhdyskäytävää kohti teho-osastoa.

Kun pääsimme huoneeseen, jossa keskosvuoteissa nukkui monta pientä elämää kohti ponnistelevaa ihmisentainta, työnnettiin minun vuoteeni erilaisen pienen vuoteen luo. Vauvamme oli keskonen, mutta ei ikään pikkukeskonen, vaan lähes kaksikiloinen, siis jo oikean vauvan kokoinen. Hän ei tarvinnut suojattua keskoskaappia pysyäkseen elossa. Sen sijaan hän tarvitsi hengityskoneen, joka hengitti hänen puolestaan.

Muistan, kuinka ensimmäisen kerran kurotin kättäni omasta vuoteestani vauvaan koskeakseni. Hän oli niin pieni, kaunis, hiljainen ja rauhallinen. Hänelle oli puettu päälle ainoastaan vaippa ja melkein jokaiseen paljaaseen paikkaan oli kiinnitetty jonkinlainen letku tai anturi. Hiljaa itkien silitin lastani. En voinut nostaa häntä syliini, en voinut tehdä yhtään mitään hänen hyväkseen. Toiset hoitivat häntä, ja vaikka tiesin hänen olevan hyvässä hoidossa, tuska puristi sydäntäni.

Teho-osaston lääkäri tuli meitä tervehtimään. Hän kertoi, että lapsi oli ollut syntyessään lähes eloton. Hänet oli kuitenkin saatu elvytettyä, mutta hän oli hyvin sairas, ja siksi hänet pidettiin syvässä unessa. Hapenpuute oli aiheuttanut aivosolujen tuhoutumisen, ja oli todennäköistä, että lapsi olisi hyvin vaikeasti kehitysvammainen. Lopullinen varmuus asiasta saataisiin, kun häneltä otettaisiin aivosähkökäyrä seuraavana päivänä.

Uutena tietona meille kerrottiin, että lapsella oli useita vaikeita kehityshäiriöitä, joiden takia hänen koko elämänsä, jos hän selviytyisi, tulisi olemaan jatkuvien korjausleikkausten tekoa ja muutenkin hyvin vaikeaa ja raskasta.

Turtuneena kuuntelin kaikkea selontekoa. En kyennyt ottamaan tietoa vastaan, ainakaan en kyennyt sitä sillä hetkellä täysin käsittämään, saati hyväksymään. Eihän näin pitänyt käydä! Vaikeudet, joita tiedossa oli ollut etukäteen, oli pitänyt nykylääketieteen keinoin pystyä selvittämään ja hoitamaan. Näin meille oli sanottu! Miksi lapseni sitten makasi tuossa liikkumattomana koneisiin ja laitteisiin kytkettynä?

Kapinahenki nosti päätään sisälläni. Silti jossakin syvällä ymmärsin jo, että luopuminen lapsesta olisi edessä. Mutta vielä halusin pitää hänestä kiinni kaikin mahdollisin tavoin. Olisin antanut vaikka silmän päästäni, jos lapseni sillä keinoin olisi saatu terveeksi. Siitä olin kuitenkin kiitollinen, että tässä vaiheessa ei meille enää annettu mitään turhia lupauksia. Lasta hoidettaisiin parhaalla mahdollisella tavalla niin kauan, kuin olisi vähänkään toivoa hänen selviytymisestään. Sen jälkeen tilanne arvioitaisiin uudestaan.

Olin useaan kertaan kysellyt, pitäisikö lapselle antaa hätäkaste, sillä nimen antaminen hänelle tuntui todella tärkeältä asialta. Nyt lääkäri sanoi, että jos halusimme, voitaisiin osastolle pyytää sairaalapastori, joka pitäisi lapselle oikeat ristiäiset. Se oli vapauttava tieto, ja niin sitten päätettiin, että meille ilmoitettaisiin, milloin pastori tulisi lasta kastamaan.

Palasimme takaisin huoneeseeni Naistenklinikalle, sillä emme ison sairaalavuoteeni kanssa voineet jäädä pitemmäksi aikaa ahtaisiin tiloihin, joissa pikkupotilaita hoidettiin. Jäimme odottelemaan, milloin saamme kutsun vauvan ristiäisiin. Iltapäivällä tieto sitten tuli. Nyt olin jo sen verran hyvässä kunnossa, että sain istua, ja minut kuljetettiin Lastenklinikalle pitkää yhdyskäytävää myöten pyörätuolilla, joka oli paljon helpompi ja vähemmän tilaa vievä kulkuneuvo kuin isokokoinen sänky.

Kun tulimme osastolle 7, se oli tuolloin vastasyntyneiden teho-osaston numero, oli kaikki jo valmiina. Lapsi nukkui edelleen liikkumattomana vuoteessaan, mutta nyt hänen päälleen oli levitetty valkoinen kastemekko kuin kenelle tahansa kastettavalle pikkuiselle. Sairaalapastori kastoi hänet antaen hänelle ne nimet, jotka olin jo yöllä päättänyt. Niitä ei ollut tarpeen muuttaa. Pyynnöstäni pappi lauloi virren ”Sinua siunata tahdon”, sillä erityisesti tuon virren säkeistö ”Sinua siunata tahdon lyhyen elämän ajan, ja kerran kun ylität rajan, sinua siunata tahdon” sopi tilanteeseen paremmin kuin mikään muu.

Lapsi oli kastettu. Nyt minusta tuntui, että olin valmis luovuttamaan hänet kuolemalle.