Illallisen jälkeen halusi Susi esitellä Punahilkalle Sudenpesän puistoa ja puutarhaa. Siellä olikin paljon näkemistä. Monet kasveista olivat Punahilkalle tuttuja hänen omasta, nyt jo menneestä puutarhastaan, mutta oli joukossa monia outojakin lajikkeita tai ainakin sellaisia, joita Punahilkka ei itse ollut kasvattanut ja vaalinut omassa tarhassaan.
Punahilkan tavoin näytti Susi pitävän pioneista. Niitä oli puistossa iso ryhmä. Näin loppukesästä ne olivat tietenkin jo kukintansa kukkineet, mutta vihreät, vahvat lehvästöt kertoivat hyvästä hoidosta.

Seuraavaksi kiinnittyi Punahilkan huomio hedelmäpuihin, joita oli yhteensä parisenkymmentä. Varsinkin päärynäpuut , joiden oksat notkuivat hedelmistä raskaina, saivat Punahilkan mykistymään, sillä hänen vuosikymmenten takainen haaveensa oli ollut saada päärynöitä omasta puusta. Kun hän sitten lopulta puut tarhaansa hankki ja niitten ensimmäiset hedelmät syötäväksi sai poimia, olikin avioliitto tullut tiensä päähän. Päärynäpuut jäivät entisen kodin puutarhaan, kun Punahilkka matkasi kohti uusia hedelmätarhoja.

Täällä Sudenpesän kauniissa, hyvin hoidetussa puutarhassa nyt astellessaan entinen elämä nousi erilaisina, vaihtelevina kuvina ajatuksiin. Kasvit ja loppukesän iltayön runsaat, rehevät tuoksut toivat mieleen monenlaisia muistoja, niin hyviä kuin myös sellaisia, joita Punahilkka ei niin kovasti olisi halunnut muistaa. Jotkut asiat, kuten muisto päärynäpuista tai omasta puutarhasta, saivat haikeuden tunteen ailahtamaan Punahilkan rinnassa.

Sitten hän muisti taas, miten monta kertaa oli väsyksiin asti illan myöhäisinä tunteina pihaa yksin hoidellut, että se taas jäisi hyvään kuntoon, kun talonväki lähti vaikkapa mökille. Ei ollut aviosusi mukana puutarhaa laittamassa tai sen jotakin kaunista yksityiskohtaa ihailemassa. Yksin sai Punahilkka säilöä syksyn runsaan sadon.Aviosutta ei sellainen kiinnostanut. Viimeisenä syksynä Punahilkka olikin mielellään yksin puutarhassaan, niin ahdisti häntä aviosuden läheisyys ja se, että hänen seurassaan tunsi olevansa kaksin yksin.

Hiljaa huoahtaen Punahilkka katseli Sudenpesän puistoa ja päätti taas kerran mielessään, että mennyt oli mennyttä. Se oli historiaa eikä siksi kovin kiinnostavaa. Elämä oli tässä hetkessä ja tulevaisuudessa ainakin niin kauan, kuin Punahilkan rinta elämisen merkkinä kohoilisi. Vanhan raunioille saattoi uutta kyllä rakentaa, mutta raunioihin ei saanut jäädä asumaan.

Punahilkka käännähti kohti vierellään kulkevaa Sutta, kapsahti tämän kaulaan ja painoi punaiset huulensa tiukasti suden suuta vasten. Tässä hän tunsi elävänsä. Tässä lämpimän ja läheisen Suden sylissä ollessaan hän tunsi veren kiertävän kuumana suonissaan. Tässä hetkessä avautui maailma uutena ja ihmeellisenä, täynnä mahdollisuuksia hänen eteensä. Punahilkka tunsi olevansa kuin lintu, joka kohta levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon palatakseen taas takaisin monta kokemusta rikkaampana.