Oli sovittu, että huomisen ruokailun jälkeen Mikko veisi tyttären asemalle, josta tämä lähtisi junalla kohti opiskelupaikkakuntaansa. Soile taas menisi Mikon kanssa mökille, jossa hän keräilisi kokoon itselleen kuuluvat tavarat. Mikko toisi ne sitten omalla autollaan pois. Jonkinlainen sopu vallitsi osapuolten välillä. Soile yritti sen säilyttääkin, jotta saisi Mikon luota pois sen, mikä hänelle kuului.
 
Syömässä käytiin ja tytär lähti. Mikko ja Soile lähtivät mökille. Soile alkoi keräillä tavaroita kasaan. Ei hän muuta ottanut kuin sen, minkä katsoi omakseen, mutta Mikko kulki joka askeleella hänen perässään kuin vahtien, ettei Soile vain varastaisi mitään. Periaatteessa Soile olisi voinut vaatia vaikka lähes kaikkia astioita itselleen, sillä hän ne oli omilla rahoillaan mökkeihin hankkinut ja aina täydentänyt astiastoa, kun jotakin oli mennyt rikki.
 
Mutta mitä hän sellaisella astiamäärällä olisi tehnyt? Tietysti ne olisi voinut myydä vaikka kirpputorilla ja ansaita niistä jokusen rovon, mutta ei Soilella ollut tarvetta kiusantekoon. Niinpä hän jätti astiat kaappeihin ja otti vain sellaista, minkä oli vaikkapa äidiltään perinyt, tai mitä välttämättä tarvitsi omassa taloudessaan. Siitä huolimatta sai hän nyt Mikolta kuulla, miten ahne ja pirullinen ihminen hän oli. Ei Soile Mikon puheista hätkähtänyt. Hän totesi niihin ykskantaan, että varmaankin pitkän avioliittonsa aikana oli Mikolta sellaisia elkeitä oppinut. Eivät tuollaiset puheet toki mukavilta tuntuneet. Viimeiseen asti yritti Mikko Soilea syyllistää joka asiasta ja loukata häntä kaikin mahdollisin tavoin.
 
Joku asukas oli joskus jättänyt mökkiin pääsiäiskoristeena toimineen trullin. Ei se ulkonäöltään mitenkään kaunis ollut pitkine nenineen, hapsottavine hiuksineen ja varsiluutineen, ja arvoa sillä ei ollut lainkaan. Se oli Soilesta kuitenkin hauskan näköinen koristus. Hän päätti ottaa sen, sillä se ei ainakaan Mikon hankkima ollut. Siitä Mikko tuskaa tuntematta luopuikin ja sanoi vielä, että se oli juuri samanlainen kuin Soilekin. Oikein hyvin sopi se hänelle.
Soile huokaisi helpotuksesta, kun sai tavaransa kokoon ja pääsi lähtemään Mikon luota. Häntä ahdisti. Vielä olisi kotimatka Mikon autossa, tämä kun oli luvannut kuskata tavarat, ja säästihän Soile siinä matkarahat. Se olisi vielä kestettävä.
 
Paluupäiväksi sovittiin tiistai. Ei Soile kaunaa osannut kantaa, ja Mikkokin vaikutti aivan rauhalliselta. Soile otti puheeksi Mikon käytöksen pesukonerahojen suhteen. Hän sanoi, miten häntä loukkasi Mikon ehdotus seksistä apua vastaan. Mikko taas kertoi olleensa jotenkin sekaisin. Ajatus yksinjäämisestä ja kaiken lopullisuus olivat saaneet ajatukset kiertämään samaa kehää. Enää hän ei sellaisia ehdottelisi. Soile vastasi, että vaikka ehdottaisikin, ei Soile enää koskaan tuollaisen jälkeen edes harkitsisi asiaa.

Mutta vielä oli Mikolla mielessään valttikortti, jota käyttää. Soilehan oli nyt vähissä rahoissa. Miten olisi, jos hän möisi Mikolle omaisuudenjaossa saamansa elinikäisen käyttö- ja hallintaoikeutensa saarimökkiin. Paljollako oikeus irtoaisi?
 Kas, kas, tuumi Soile. Vai oli Mikko tullut katumapäälle. Sitä iloa ei hän Mikolle soisi, että tuosta oikeudestaan luopuisi. Selvin sanoin hän ilmoitti Mikolle, että oikeus ei ollut myytävissä, ei nyt eikä koskaan. Niin paljon rahaa ei Mikolta löytyisi, että hän sen kykenisi lunastamaan itselleen. Sillä totta kai Soile ymmärsi, miksi Mikko oikeuden olisi halunnut Soilelta pois.
 
Ensinnäkin hän pelkäsi, että Soile alkaisi kulkea mökillä jonkun toisen miehen kanssa. Hän jopa oli ehdottanut Soilelle aiemmin, ettei mökille vieraita naisia tai miehiä vietäisi. Soilella ei sellaista aikomusta ollutkaan, sillä eihän hänellä ketään sinne vietävää ollut. Mikko sen sijaan unohti ”sopimuksen” omalta osaltaan jo seuraavana kesänä.
 
Se oli Soilelle kuitenkin yhdentekevää. Hänellä ei ollut tarkoitus ryhtyä mökillä ramppaamaan eikä ainakaan silloin, kun Mikko siellä olisi. Nyt tuli kuitenkin mieleen, että olisi sittenkin pitänyt sopia viikot, jolloin kumpikin mökkiä käyttäisi, kuten lakimies oli ehdottanut. Ne olivat jääneet sopimatta, ja nyt saattaisi Mikko sännätä mökille milloin tahansa.
 
Toinen syy, miksi Mikko olisi halunnut oikeuden Soilelta ostaa, oli se, ettei hän voinut myydä mökkiä, vaikka omisti sen. Soilella oli siihen käräjäoikeuden vahvistama elinikäinen käyttö- ja hallintaoikeus. Se pitäisi saada häneltä pois, jotta mökin voisi realisoida. Luultavaa on, että saarimökki olisi ollut ensimmäisten myytävien listalla sitten, kun Mikko huomaisi, ettei enää jaksanut kaikista kiinteistöistä huolehtia. Soilehan oli siihen kiintynyt, samoin tytär. Kaikki mistä he pitivät, oli hävitettävä, jos suinkin mahdollista.