Maaliskuussa vietettiin Soilen ja Mikon häitä. Nuorena tyttönä oli Soile haaveillut kesähäistä ja hääjuhlasta elokuisena kuutamoiltana. Unelmissa oli hääkimppu solmittu loppukesän kukkasista, jotka Soile itse olisi niityltä poiminut.

Niin, saahan sitä haaveilla. Oikeassa elämässä ei kaikki aina mene niin kuin haaveillaan. Ei mennyt tälläkään kertaa. Hääpäiväksi sattui hirmuinen lumipyry, eikä kuutamosta tietoakaan. Koska molempien sukulaiset asuivat kaukana, päätettiin häät viettää pienessä piirissä. Vieraina ja todistajina olivat ainoastaan Mikon perhetuttavat jo vuosien takaa, joihin Soilekin oli jo ennättänyt tutustua.

Kaikesta huolimatta oli Soile kaunis morsian itse tekemässään hääpuvussa seesteisenä ja kuulaana kuin aamukasteinen ruusu. Hääkimppu oli tehty luonnonkukkien sijasta shampanjan värisistä ruusuista, eikä se mikään ruma kimppu ollutkaan. Mikko puolestaan oli komea ilmestys mustassa puvussaan rusetti kaulassa.

Hiukan hääkuvan tunnelmaa himmensi Mikon synkkä ilme. Myöhemmin Soile kyllä ymmärsi, mistä se johtui. Ei Mikko sitä koskaan Soilelle sanonut eikä Soilekaan asiaa kysynyt, mutta taisipa taas kerran olla Mikolla ajatuksissa se, että hän tekee suuren erehdyksen Soilen naidessaan. Sellaisia ajatuksia hän kertoi ajatelleensa edellisillä kerroilla vihkopallilla seistessään.

Tällä kertaa Mikko oli kuitenkin päättänyt onnistua avioliitossaan. Vieraille hän vihkimisen jälkeen suuriäänisesti julisti, ettei enää aikonut erota. Jos Soile niin päättäisi, olisi se kokonaan toinen juttu. Mutta Soileko nyt sellaisia ajatuksia olisi päästänyt edes mieleensä? Hän oli luvannut rakastaa aina kuolemaan asti ja naivisti uskoi, että siihen kykenisi. Kaiken voittavalla rakkaudellaan hän kuvitteli kokoavansa tulisia hiiliä Mikon pään päälle ja niin tekemällä saavansa Mikonkin ymmärtämään, että rakkaus ennen kaikkea on tahdon asia.

Eipä tiennyt ja käsittänyt Soile silloin, että mahdottoman asian otti elääkseen. Vähän ennen vihkimistä sai hän siitä taas kouriintuntuvan esimerkin. Pariskunnan valmistautuessa kotona tilaisuuteen Mikko yllättäen jostakin ärtyneenä tokaisi Soilea tarkoittaen, että kaikenlaiset ihmiset ne naimisiin pääsevätkin.

Tällä kertaa ei Mikko kuitenkaan onnistunut tavoitteessaan eli siinä, että koska hänellä itsellään oli paha olla, piti paha olo saada myös muille. Soile antoi Mikon ilkeän kommentin valua yltään kuin veden hanhen selästä ja kysäisi vain tyynesti, mahtoiko Mikko tarkoittaa kukaties itseään. Soile oli tänään morsian, tämä oli hänen ensimmäinen ja luultavasti myös ainoa hääpäivänsä. Hän ei sallisi minkään eikä kenenkään päästä sitä pilaamaan! Niin monesta haaveestaan oli hän jo joutunut luopumaan. Jotakin edes halusi hän säilyttää itsellään kauniina muistona. Mikko ei hänen päiväänsä pilaisi!

Hääjuhla ja ruokailu oli sovittu vietettäviksi ravintolassa, sillä Soile halusi tanssia häävalssin. Kun ravintolasta sitten joskus myöhällä kotiuduttiin, oli Mikko tietenkin maistellut sen verran alkoholia, että hääyö jäi pelkäksi haaveeksi. Mikko nukahti jo ennen kuin mihinkään edes ehdittiin ryhtyä.

Soile, nuori vaimo, valvoi kuorsaavan Mikon vierellä eikä tainnut itku silloin olla kaukana. Mutta urhoollisesti, niin Soile ainakin itse kuvitteli, hän painoi pettymyksen jonnekin taka-alalle ja selitti kaiken taas parhain päin. Voi Soilea… ja Mikkoa!