Kun Leena aamulla herää, on Kallekin jo noussut ylös. Hän kolistelee keittiössä kahvinkeittopuuhissa. Leenan tullessa keittiöön mulkaisee Kalle häntä äkeästi. Leena ei ole mulkaisua huomaavinaan, vaikka sydän rinnassa väpättää pelosta kuin lampaansaparo. Sen sijaan hän toivottaa Kallelle hyvää huomenta ja ryhtyy omiin askareisiinsa.

Kalle murahtaa jotain vastaukseksi ja aikoo jo livahtaa ovesta ulos, mutta Leena estää sen asettumalla oven eteen seisomaan. Hän puhuttelee Kallea päättäväisellä äänellä. ”Kuulehan, Kalle” Leena aloittaa ääni väristen, mutta varmana asiastaan. ”Istu siihen tuolille ja juo kahvisi. Minä laitan meille jotain syötävää. Sitten keskustelemme tulevaisuudesta ja siitä, miten tästä eteenpäin jatketaan.”

Kalle hämmästyy Leenan päättäväisyyttä ja istahtaa vähän hölmistyneenä pöydän ääreen. Hän ei ole odottanut Leenalta tällaista rohkeaa aloitusta, mutta ei hän nyt tässä tilanteessa muutakaan osaa tehdä kuin totella. Leena laittelee aamupalaa syvän hiljaisuuden vallitessa. Vain Kallen ähkäisyt ja puhkumiset ja seinäkellon rauhallinen raksutus rikkovat vielä pimeän talviaamun rauhaa nuoren perheen pienessä keittiössä.

Hiki nousee Kallen otsalle hänen siinä odotellessaan, mitä tuleman pitää. Osittain hikoilu on krapulaista huonovointisuutta, osittain taas pelkoa siitä, mitä Leena oikein aikoo. Sillä kaikesta huolimatta Kalle jossain syvällä sisällään tietää tehneensä väärin. Hän on kohdellut Leenaa huonosti, eikä olisi mikään ihme, vaikka Leena tässä uudenlaisessa voimantunnossaan naisena ja äitinä nyt näyttäisi hänelle ovea.

Sillä niin huonovointinen tai tyhmä ei Kalle suinkaan ole, ettei aistisi, että nyt pienessä keittiössä ei seisokaan se arka, pelokas ja vapiseva Leena, jota Kalle on voinut retuuttaa kuin räsynukkea mielensä mukaan. Leenasta on pienessä ajassa kuoriutunut vahvatahtoinen ja asiastaan varma nainen, joka on valmis puolustamaan omia ja lapsensa oikeuksia viimeiseen asti. Leenan kanssa ei ole leikkimistä, sen Kalle aavistaa.

Leena kattaa pöydän ja sytyttää palamaan punaisen joulukynttilän. Sen lempeässä ja pehmeässä valossa kaikki näyttää ja tuntuu helpommalta, vaikka Leena tietääkin, että helppoja ei asioista saa tekemälläkään. Senkin hän tietää, että jos nyt jättää tämän tilaisuuden käyttämättä, ei toista samanlaista ehkä koskaan enää tule.

Hiljaisuuden yhä jatkuessa aviopari asettuu syömään aamupalaa. Sitten alkaa kuulua Siirin nälkäistä kitinää viereisestä huoneesta. Leena nousee hakemaan lapsen ja nostaa hänet rinnoilleen imemään. Kohta huoneen täyttää Siirin tyytyväinen maiskutus, kun hän ahnaasti imee ravitsevaa maitoa äidin rinnasta.

Kalle istuu vaivautuneena paikallaan ja siirtelee lautasellaan olevaa munakasta haarukalla edestakaisin. Ruoka ei hänelle enää maita, sillä äidin ja lapsen tiiviin symbioosin näkeminen saa palan nousemaan kurkkuun. Hän tietää tehneensä elämänsä virheen. Enää koskaan ei hänellä ole mahdollisuutta asettua kolmanneksi tuohon symbioosiin. Tuskinpa häntä siihen edes huolittaisiin.

Sillä lähtiessään Leenan ja Siirin luota sairaalasta sanaa sanomatta poltti Kalle takanaan kaikki sillat, joita myöten paluun olisi voinut tehdä. Leena ei päästä Kallea Siirin lähellekään, se on selvääkin selvempää. Hän puolustaa lastaan leijonaemon tavoin, ja Kalle on hänelle merkityksetön…