Ei meillä mennykään ihan iltaan asti reissussa. Oon jo tunnin verran ollu kotosalla. Käytiin Salamelassa. Se on se taidekeskus tuolla Mäntyharijulla. En oo siellä ennemmin käyny, ja ku siellä oli ny oikeen juhulavuosi, niin aateltiin mennä kahtomaan, minkälainen paikka se oikeen on. Kakskymmentäviis vuotta on Tuomas Hoikkala sitä paikkaa pitäny, kunnostanu ja laajentanu. Hieno se oliki. Ei ne kaikki teokset mua niin innostanu, mutta vanhat rakennukset ja ympäristö oli hienoja. Sattu pikkusen keheno keli, muttei onneks satanu. Kumminki auringonpaisteella ja lämpösessä kesäsäässä ois kaikki ollu vielä palijo mukavampaa.

Oli siellä kyllä pari taulua, jotka oisin oikopäätä kelepuuttanu omalle seinälleni. Mutta ei mulla ollu meininkikään mitään ostaa, ja ne oli niin isojaki, ettei ne mun matalaan majaan ois oikeen kokosa puolesta käyny. Suurin osa tauluista oli kyllä enempi tai vähempi ohikäveltäviä, vaikka oli ne kaikki ihan kuulusien taiteilijoien tekemiä. Ku se oli juhulanäyttely, niin sinne oli koottu tauluja vissiin jokaisesta siellä olleesta näyttelystä.

Ruoka siellä oli hyvää. Oli tarijolla sekä keittolounas että sitte vähä tukevampi lounas. Mää tietenki otin sen tukevamman ja siihen kuulu se keittoki sitte. Punajuurikeittoa oli tarijolla. Se oli hyvää, mutta miten ollakaan yhen jos toisenki lautaselta sitä lenteli pitkin lattiaa. Hyvä, ettei toisten syöjien niskaan satanu punajuuren suikaleita. Ei se keiton vika ollu, vaan niijen lautasten. Ne oli liian matalat semmoselle ruualle, jossa on palijo lientä mukana.

Me oli ennen syöntiä jo kierretty iso osa rakennuksista. Ruuan jäläkeen jäi katottavaks enää päärakennus. Taas huomattiin, että kannattaa olla aikasin liikkeellä. Ei ollu tungosta, ja sai rauhassa katella tauluja vähä kauempaaki. Nelijättäsataa taulua ja veistosta siellä kaiken kaikkiaan on näytillä.

Kotiin päin päätettiin tulla toista tietä, niinku itämaan viisaat aikonaan. Ei meitä Jumala käskeny, mutta uteliaisuus houkutteli toiselle tielle. Lyhyempiki oli matka sitä kautta ainaki jos opasteita on uskominen. Loppujen lopuks kävi niin, että ajettiin palijo pitempi matka kaiken kaikkiaan. Ja kaiken lisäks vielä kierrettiin kummallinen ympyrä pientä hiekkatietä myöten.

Tämä harharetki johtu siitä, että ensimmäisellä kerralla ei huomattu opaskylttiä ollenkaan, ja jatkettiin vaan suoraan. Seuraavassa risteyksessä valittiin väärä tie. Ensin meinattiin kääntyä takasi jossaki kohtaa, mutta ku sopivaa kohtaa ei oikeen tullu, päätettiin kahtoa, minne tie johtaa. No, johtihan se sitte samalle polulle, jota kertaalleen oli ajettu.

Mua ei haitannu harhapolut ollenkaan. Sen tiesin, että eksymään ei päästä, ja ku pensaaki oli tankissa riittävästi, niin mikä se oli ajellessa mutkasia ja mäkisiä hiekkateitä eestaas maisemissa, joita ei ennen ollu nähäny. Kesänen luonto oli kauneimmillaan, ei ollu kuuma eikä kylymä. Pikkusen kulu aikaa ja polttoainettaki enemmän ku oli aateltu, mutta mehän ollaan lomalla! Ei semmosia kannata surra. Enkä surekaan.

Tähän loppuun mää laitan vielä yhen runonpätkän, joka sopii meijän tämänpäiväseen reissuun. En ny tähän hätään muista kirijottajaa, mutta etin sen myöhemmin jostaki ja lisään sitte. Omaa tuotantoa tämä runo ei oo.

”Täytyy nauttia taipaleesta, matkalla olosta, eikä aina vain varrota perille pääsyä.”