Puhelun jälkeen sain Sinulta vielä s-postia. Siinä kerroit, että olit kovin ilahtunut soitostani. Minä taas jäin odottelemaan, mitä tuleman piti. Sitä lähinnä odottelin, josko Sinut seuraavassa teatteriesityksessäni näkisin yleisön joukossa. Helpotuksekseni kuitenkin laitoit seuraavana päivänä viestiä, että olit päättänyt tavata minut ennen kuin tulet esitystä katsomaan. Niin saatoin minäkin sitten rauhoittua ja alkaa miettiä sovittua tapaamistamme.

Pääsiäinen useampine vapaapäivineen oli tulossa. Pitkäperjantaiksi olimme sopineet ensimmäiset treffit. Kyselit, mihin haluaisin mennä illastamaan. Mainitsit eri paikkakuntia vaihtoehtoina, ja minä valitsin niistä sitten itselleni mieluisimman. Se ei ollut Sinun asuinpaikkakuntasi, ei myöskään minun, vaan kummallekin vieras. Tuntui ihan mukavalta lähteä ”ei kenenkään” -maalle, sillä minulla ei ollut suurempia haluja törmäillä työni tai harrastusteni kautta tutuiksi tulleisiin ihmisiin, kun olisin ensimmäisill’ä treffeilläni kanssasi. Vieraalla paikkakunnalla sitä vaaraa ei olisi.

Päivät kohti pääsiäistä kuluivat omine tapahtumineen. Laittelimme viestiä harvakseltaan, ja totta puhuakseni luulin jo välillä, että koko asia hiipuu hiljalleen mielestäsi pois. En sitä sen enempää miettinyt, vaan ajattelin, että tässäkin asiassa käy niin kuin on käydäkseen. Välillä oikein ihmettelin omaa passiivisuuttani. Yleensähän laitoin tuulemaan ja olin kyllä Sinullekin ilmoittanut, etten ryhdy mihinkään viikkokausien viestittelyihin.

Sopivasti ennen pääsiäistä taisit sitten soittaa, ja sovimme tarkemmin tapaamisestamme. Kyselin, haluaisitko nähdä kuviani, mutta sanoit, että kuvien näkemisellä ei ole merkitystä tapaamisemme kannalta. Olit päättänyt tavata minut ja sillä hyvä. Kuvat eivät päätöstäsi muuksi muuttaisi.

Tuon päättäväisen ilmoituksesi myötä minä tietysti rankkasin Sinut yhä korkeammalle suosikkilistallani. Tässä taisi nyt vihdoinkin olla oikeasti susi, joka ei kuvia kumarrellut. Kun edelleen luit blogiani ja kerroit, miten lukemisen edetessä mielenkiintosi minua kohtaan yhä kasvoi, olin tietysti iloinen ja toiveikaskin.

Ainahan olin toivonut, että joskus löytyisi susi, joka kiinnostuisi minusta ihmisenä, kokonaisuutena, eikä ensimmäiseksi tuijottaisi ulkokuoreen. Sillä vaikka ei siinäkään kuulemma mitään moitittavaa ole, olen kuitenkin paljon enemmän kuin se, mitä minusta ulospäin näkyy. Parhaat puoleni ja ominaisuuteni eivät tule esiin, vaikka millaisen kansiollisen kuvia itsestäni susikandidaateille lähettäisin.