En enää muista, mahdoinko saada sähköpostia vai puhelun. Joka tapauksessa olimme taas puheyhteydessä. Olin siitä hyvin iloinen, ja tuntui siltä, että elämällä saattoi olla minullekin jotain uutta annettavaa. Sen yritin kuitenkin koko ajan pitää mielessä, että mies oli naimisissa eikä luultavasti aikonut tehdä elämänsä suhteen mitään radikaaleja muutoksia. Hän halusi vain vaihtelua omaan, kuivettuneeseen avioelämäänsä.

Minä olin siihen tällä kertaa sopiva ihminen, vaikka aina tietysti oli olemassa vaara, että saisinkin päähäni jotain sellaista, mikä ei lainkaan kuulunut miehen suunnitelmiin. Sellaista välttääkseen hän ei paljastanut henkilöllisyyttään, vaan soitti minulle aina niin, ettei numeroa näkynyt. Tekstiviestejä en saanut koskaan, sillä niissähän numero olisi tullut näkyviin. Sähköposti oli lähinnä paras keino pitää yhteyttä. Aiemmin jo kerroin, että miehen puhelin oli älypuhelimia "edeltänyt" kommunikaattori. Sillä pystyi käyttämään myös nettiä, joten sähköpostin seuraaminen oli helppoa.

Vaikka käsitin, että olin miehelle vain hetkellinen huvi, joskin varmasti mukava ja miellyttävä seuralainen vähäisine vaatimuksineni, en ajatellut asiaa siltä kannalta. Saadessani tietää, että mies oli naimisissa, olin tehnyt päätökseni. En kysellyt "miksi" tai "pitäisiköhän", vaan päätin "nauttia jäätelöstä niin kauan kuin sitä olisi lautasella". Ikuisesti sitä ei siinä tämän miehen kanssa olisi, mutta miksi olisin pilannut ne vähäiset onnenhetken, joita koin mutehtimalla tulevia. Ne tulisivat aikanaan ja juuri siinä muodossa kuin oli tarkoitus. En voisi niiden sisältöä muuttaa pelkäämällä ja odottamalla, milloin ne tulevat.

Ymmärsin kyllä, että joutuisin itkemään, mutta sitä olisin tehnyt jo nyt, jos olisin lopettanut yhteydenpidon mieheen. Halusin siirtää itkuja hiukan edemmäs, kun mieleni täytti aivan euforinen onnentunne aina, kun sain viestin mieheltä. Luulen myös, että vaikka olinkin miehelle vain väliaikainen huvi ja helpotus avioelämän pulmiin, olin hänelle henkisellä tasolla myös jotakin muuta. En toki mitään sellaista, johon hän olisi ollut valmis vaihtamaan nykyisen elämänsä kulissit, mutta jotain kuitenkin. Se välittyi niin viesteistä kuin puheluistakin.

Nyt kun aikaa on kulunut jo vuosia, voin sanoa, että olin rakastunut mieheen. En koskaan aikonut sitä hänelle sanoa ainakaan sinä aikana, jolloin tapailimme. En myöskään odottanut häneltä mitään tunteiden ilmaisuja minun suuntaani. Minulle riittivät ne pienet murut, jotka hänen pöydältään putosivat.

Jos sama tilanne tulisi eteeni uudestaan, luulen, että toimisin aivan samalla tavalla. Nyt, sen koettuani, ei minun ainakaan tarvitse harmitella sitä, etten kulkenut eteeni auennutta polkua loppuun asti, koska pelkäsin seurauksia. Ne muutamat viikot, jotka olimme yhteydessä ovat vieläkin mielessäni kauniina kultalankana, joka johdatti ennen kaikkea minua eteenpäin elämässä. Se tapahtui kivun ja itkun kautta, mutta niinhän elämässä hyvin usein käy. Ilman kipua ei ole kasvua!