Kesä kului, eikä deittimaailmassa tapahtunut oikein mitään. Kaikki tuntui junnaavan enemmän tai vähemmän paikoillaan. Tutkin kyllä profiileja ja otin profiilienlaatijoihin yhteyttä, mutta heikohkolla menetyksellä. Koska olin ilmoittanut, etten aio ryhtyä pitkiin kirjeenvaihtoihin ja viestittelyihin, monet yhteydenotot saivat lyhyen lopun jo muutaman vaihdetun viestin jälkeen. Jos kohde ei heti kohta herättänyt mielenkiintoani, en jaksanut ryhtyä odottelemaan, josko mielenkiinto heräisi jonkin ajan kuluttua. Luotin intuitiooni eikä minulla ollut aikomustakaan ryhtyä tutustumaan ihmisiin vain, jotta saisin joksikin aikaa jonkinlaista seuraa.

Mutta sitten eräänä heinäkuun alun aamupäivänä sain viestin. Tunsin kumman liikahduksen sisälläni, sillä viesti poikkesi melko lailla aiemmista viesteistä. En nyt enää muista, mikä siinä niin kiinnitti huomioni, mutta jotakin siinä oli, ja niin vastasin siihen. Kohta jo viestejä singahteli suuntaan jos toiseenkin ja niiden sävy alkoi saada mielenkiintoisia piirteitä.

Jo saman aamupäivän aikana mies soitti minulle ensimmäisen kerran. Hän oli töissä, ja minua huvitti, kun hän yritti puhua puhelimeen niin hiljaa ja huomaamattomasti, että tuskin kuulin, mitä hän sanoi. Ilmeisesti hänen työpaikallaan oli avotoimistot, ja viereisissä looseissa työskentelevät saattoivat helposti seurata naapurinsa tekemisiä ja sanomisia, jos ne heitä kiinnostivat. Mikäpä olisikaan ollut mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin työtoverin deittailu kesken työpäivän?

Muutama päivä siinä sitten soiteltiin ja läheteltiin viestejä. Oli tulossa viikonloppu, ja silloin päätimme tavata. Minulla taisi jo olla auto itsellänikin, mutta päätin silti lähteä matkaan junalla, sillä en halunnut ryhtyä surraamaan autolla minulle vieraassa, isossa kaupungissa. Junalla sen sijaan matka taittui sutjakasti.

Jos olin ollut innoissani ja odotusta täynnä matkaan lähtiessäni, karisi liika into melko pian, kun tapasimme. Minun oli vaikea käsittää, miksi monet miehen viesteissä kertomat asiat eivät pitäneet lainkaan paikkaansa. Miten hän oli kehdannut valehdella minulle päin naamaa, vai oliko hän vain pitänyt minua pilkkanaan? Olinko minä hyväuskoinen hölmö, kun olin luottanut miehen sanaan?

Niin en suostunut ajattelemaan silloin enkä suostu vieläkään, sillä itse pidin vankkumattomana periaatteenani sitä, että en valehtelisi. Kaikkea ei tarvinnut kertoa, mutta sen minkä kertoi, piti olla totta. Kasvokkain tavattaessa ei mies myöskään ollut enää lainkaan yhtä humaani ja suvaitsevainen kuin se kuva, jonka hänestä olin saanut. Minulla oli tunne, että hän testasi minua kaiken aikaa kaikesta. Tunne oli epämiellyttävä. Silloin olin kuitenkin vielä niin ”kiltti”, etten sanonut asiasta mitään. Jos nyt olisin samassa tilanteessa, ottaisin asian varmasti puheeksi.

Tässäkin tapaamisessa ja tutustumisessa oli monta sivujuonnetta, joita olen kuvaillut Susimetsän tarinoissa. Tämä ”susi” olikin ensimmäinen, joka kirvoitti minut kirjoittamaan tarinan. Deittipalstalle oli avattu blogi, jolle jäsenet saivat kirjoitella kaikenlaista. Keksin kirjoittaa treffeistäni ja tein sen jatkokertomuksen tapaan. Siitä tulikin suosittu tarina, jota muut bloggaajat seurasivat kiinnostuneina päivästä toiseen.

Tietysti he myös kommentoivat tarinaa ja sen tapahtumia ja henkilöitä. Kommentit olivat välillä varsin tulikivenkatkuisia, välillä taas ylistäviä. Jätin ne omaan arvoonsa, sillä soin jokaiselle lukijalle oikeuden sanoa mielipiteensä asioista. Joistakin kommenteista oli suoraan luettavissa kirjoittajan kateus, joka ilmeni muun muassa tekstieni tai jopa persoonani vähättelynä. Minua se ei haitannut, vaikka välillä itsekseni ihmettelin kielenkäyttöä, jota muutamat harrastivat. Olinhan sentään täysin ventovieras ihminen kommentoijille samoin kuin he minulle.