Ovat taas katsojaluvut ja kävijäkäyrät olleet tässä blogissa huolestuttavasti alenemaan päin, joten ei auttane kuin turvautua taas toisten taattuihin ja ansiokkaisiin tuotoksiin. Onhan se niin monta kertaa nähty ja todettu, että pelkällä otsikon vaihdolla on suunnaton merkitys, kun seurataan liikennettä, joka tälle sivulle päin suuntautuu.

Kuka noita iänikuisia ”Olipa kerran” –juttuja jaksaa tavailla. Eiväthän ne edes innosta ketään kommentoimaan. Siitäkin voi valistunut lukija päätellä yhtä ja toista. Tasoltaan niitä voi verrata karaokebaarien vessojen seinäkirjoituksiin. Usein noissakin paikoissa tapaa huomattavasti laadukkaampaa luettavaa, kuten vaikkapa sydämen sisään rakkaudella piirretyt ikimuistoiset ja ainutkertaiset sanat: ”Sanni ja Manni olivat täällä helmikuussa 2011”, tai ”Ikuisesti sinun… tai jos ei nyt aivan ikuisesti niin ainakin julkisuustarpeen niin vaatiessa”.

Vai onko tämän sivun blogistille käynyt niin, että kirjoitusaiheet ja mielenkiinto ovat loppuneet, kun sivulta ykskaks ”yllättäen” on poistunut sivuston ”väriläiskä”, herkkä ja hieno, syvästi tunteva ihminen, jota vain ei oikein ymmärretä. Kyllä blogistin vaikeneminen näin pitkäksi aikaa pahemman kerran sellaiseen suuntaan viittaa.

Hoh-hoijaa! Onpa siitä tosiaan päiviä ja viikkoja, kun tätä sarkaa on kynnetty. Mutta mitäpä sitä kyntämäänkään, kun ei mitään uutta ja mielenkiintoista esiin käännettävää ole ilmaantunut. Hiekkalaatikolla on aivan viime päiviin asti leikitty lähes sulassa sovussa. Ahkerimmat ovat harva se päivä jonkin videolinkityksen sivulle huitaisseet. Alkukevään vaihtelevat säät ovat nekin ketä masentaneet, ketä taas innostaneet. Kesän tuoksuja on kuitenkin yritetty haistella kaikkien mahdollisten tuulten tuomina. Blogimaassa on näyttänyt vallitsevan rauha ja hyvä tahto kuin joulukertomuksessa ikään.

Mutta osaa se kavala käärme luikerrella aina jostakin rakosesta Paratiisiin hajaannusta, epäsopua ja hämmennystä aiheuttamaan. Tällä kertaa se ilmaantui ohjeitten muodossa. Älkääpäs nyt, kuulkaapas nyt taas noin pitkiä pätkiä tänne kirjoitelko. Omille sivuille vaan, ettei aihe kärsi inflaatiota, vaan jaksaa naurattaa pitempäänkin. Onhan siitä jo niiiiin monta kertaa ollut puhetta. Ylläpitäjän ikävä velvollisuus on pitää näillä sivuilla jonkinlaista järjestystä, ettei meno vallan villiksi pääse repeämään.

Tuollaisestakos ohjeistuksesta tunsivat jotkut piston sydämessään. Hyvä on, ei sitten tukita, kun ei kerran tykätä! Mepä poistumme täältä, niin jää tilaa paremmille teksteille. Ja mistäpä sitä kesken kaiken rattaille hypänneet edes voisivat tietää, mitä saa ja mitä ei saa kirjoittaa. Ei ole henkilökohtaista ohjausta saatu tässäkään asiassa, ei ole!

Niin, ja eikös saman ”ohjeen” pitäisi koskea kaikkia kirjoittajia? Miksi toiset sitten saavat kirjoittaa vaikka novellin, kun toisilla heti leikkuri vaanii nurkalla, jos hiukankin pitempää postausta yrittää. Onko tämä tasa-arvoa, onko, kysymme vaan ja vastaammekin itse: ei ole tasa-arvoa tässä nähtykään!

Mutta emme me toki loukkaantuneet, pois se meistä. Muuten vaan ei enää yhtään huvita leikkiä täällä samassa laatikossa teidän kanssanne. Ja ihan muuten vaan tunnemme heikotusta ja huonoa oloa. Onneksi on muita paikkoja, joissa ei kysellä, säädellä ja rajoiteta. Sinne suuntaamme, siellä saamme olla sellaisia kuin olemme, siellä saavat kaikki kukat kukkia: niin ruusut kuin nokkosetkin.

Toiset pyörittävät hetken aikaa silmiään, toteavat sitten, että minkäs teet ja elämä jatkuu niin kuin se aina ennenkin on jatkunut…