Aamun valjettua Punahilkka nousi hiukan levottomasti nukutun yön jälkeen uuden päivän askareisiin. Yöllä nähdyt unet olivat vielä tuoreina muistissa. Unissaan Punahilkka oli tavannut useita susia, oikeitakin, ja monenlaista oli yön pimeinä tunteina unimaailmassa ehtinyt tapahtua. Mahtoivatko unet olla enneunia, Punahilkka pohdiskeli. Yrittivätkö vaisto ja alitajunta ohjata Punahilkan valintoja suuntaan tai toiseen?

Niin tai näin, ei muuta kuin rohkeasti eteenpäin Susimetsän poluilla, päätti Punahilkka ja karisti mielestään kaikki epäilyt ja ennakkoluulot. Sillä joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää, muisti Punahilkka jo äidiltään oppineensa. Ja kun ei kuitenkaan mikään unien tulkitsija kokenut olevansa, päätti Punahilkka jättää mokomat unennäöt omaan arvoonsa ja uteliaana ja kiinnostuneena katsoa, mitä tämä susipolunmutka taakseen kätkisikään.

Päivä kului tavanomaisissa töissä ja touhuissa. Koko ajan Punahilkka kuitenkin muisti, että Susi oli luvannut soittaa illansuussa ja kertoa, olisiko omasta puolestaan vapaa Punahilkan viikonloppuna tapaamaan. Omat menonsa oli Punahilkka jo järjestänyt siihen malliin, että koko viikonloppu olisi käytettävissä, jos Suden kanssa hyvinkin aika tuntuisi kuluvan ja yhteistä asiaa löytyvän.

Aika kului Punahilkan mielestä matelemalla, vaikka toisaalta jännittynyt odotus kihelmöi pienten perhosten lailla hänen sydänalassaan. Mutta lopulta oltiin illassa ja niissä ajoissa, jolloin Susi oli sanonut soittavansa. Olisiko Susi täsmällinen, soittaisiko hän ollenkaan? Ja jos soittaisi, mitä mahtaisi sanoa?

Monenlaiset ajatukset risteilivät Punahilkan päässä, kun hän vilkuili kellon viisareita muka ohimennen ja keksi jos jotakin tekemistä ajankulukseen. Tasan sovittuna aikana puhelin pirahti. Susi oli siis täsmällinen, se ainakin oli hyvä asia. Mutta halusiko hän tavata Punahilkan tulevana viikonloppuna? Se selviäisi seuraavien minuuttien aikana. Jännitys ja odotus mielessään Punahilkka avasi linjan.