Jo usein aiemmin oli Soile pannut merkille, että kun uusi vuosi alkoi, rupesi hänen elämänsä kulkemaan myötä maata. Niin kävi nytkin. Päivien pidentymisen ja valo lisääntymisen vaikutuksesta Soile heräsi kuin pitkästä, raskaasta talviunesta. Uusia suunnitelmia alkoi kehittyä mielessä ja niiden eteenpäin työstäminen antoi puhtia päiviin.

Soilen ja Mikon elämässä oli kohta taas odotettavissa muutoksia. Tyttären ylioppilaaksi pääsy olisi keväällä, ja syksyllä olisi edessä opiskelemaan lähtö. Se toisi elämään taas uutta ja erilaista. Ainoan tyttären muuttaminen pois kotoa oli iso asia, ja kun se sitten tapahtuisi, pitäisi kaikkea arvioida uudelleen.

Soilea ei tuo asia huolettanut, sillä hän ajatteli, että nyt heidän olisi Mikon kanssa helppo matkustella ja järjestellä elämäänsä uudella tavalla, kun tytär muuttaisi omiin oloihinsa. Soilen edellisestä vuorotteluvapaasta oli kulunut jo useita vuosia, joten hän ehdotti Mikolle, että voisi hakea vuorotteluvapaata uudemman kerran. Vapaan voisi sitten käyttää juuri niin kuin parhaaksi katsoi.

Mikolle se kyllä sopi, sillä olihan hän useaan kertaan ehdottanut, että Soile jäisi kokonaan pois töistä. Siihen ei Soile ollut koskaan suostunut, sillä työssä käynti, vaikka se välillä raskasta olikin, antoi Soilelle mahdollisuuden päästä kodin ulkopuolelle tapaamaan muita ihmisiä. Myöhemmin, kun asiat sitten menivät niin  kuin menivät, oli Soile entistä tyytyväisempi siihen, että oli pitänyt työpaikkansa.

Joskus joulun ja uudenvuoden välipäivinä sattui Soile lukemaan lehdestä artikkelin, jossa kerrottiin erään oman paikkakunnan perheen elämästä ulkomailla. Lamppu syttyi Soilen päässä. Kolumbialaisen Lauran lähes vuoden kestänyt oleskelu ja asuminen perheessä olivat ilmeisesti jättäneet Soilen mieleen kytemään jonkinlaisen kansainvälisyyden kipinän. Siltä istumalta näytti Soile artikkelia myös Mikolle ja kysäisi, mitä Mikko tuumaisi siitä, jos Soilekin hakisi töitä ulkomailta, ja he muuttaisivat sinne ainakin Soilen mahdollisen vuorotteluvapaan ajaksi.

Ei Mikolla sitäkään vastaan mitään tuntunut olevan. Ajatus ei jättänyt Soilea rauhaan, vaan hän otti yhteyttä kyseiseen  tiedustellen oman alansa työpaikkoja. Hän sai kuulla, että tällä hetkellä ei yhtään vapaata, Soilelle sopivaa työpaikkaa ollut. Soilen kannatti kuitenkin seurailla nettisivuja, sillä siellä ilmoitettiin vapautuvat työpaikat.

Ei kulunut kauaakaan, kun sivuille ilmestyi yksi vapaa, Soilelle sovelias työpaikka. Soile tiesi, että sitä olisi hakemassa moni muukin hänen lisäkseen. Hän myös arveli, että hänen pätevyytensä ei tehtävään ehkä riittäisi. Joku tuohon tehtävään joka tapauksessa otettaisiin, joten miksipä ei Soilekin kokeilisi onneaan.

Niin kirjoitteli Soile vielä yli viisikymppisenä työpaikkahakemuksen, vaikka oli jo arvellut, ettei koskaan enää sitä tarvitsisi tehdä. Sitten vain odottelemaan vastausta. Se oli juuri sellainen kuin Soile oli sen arvellutkin olevan. Nuorempi ja paremmin koulutettu sai paikan, mutta Soile oli tyytyväinen, että oli yrittänyt. Nyt ei tarvinnut jossitella ja harmitella, että ei ollut edes hakenut paikkaa.

Tuolle maailmankolkalle eivät Soile ja Mikko siis tulisi lähtemään. Jotain muuta oli keksittävä. Kummallinen levottomuus kaihersi Soilen mieltä. Hän halusi ja kaipasi muutosta, mutta mikä se muutos olisi? Se oli täysin hämärän peitossa. Joka tapauksessa päätti Soile hakea vuorotteluvapaata. Sen saatuaan voisi hän arvioida tilannetta uudestaan.