Vilppu alias Tullymurrayn Barnie Fif muutti koirien taivaaseen 9.5.2014 elettyään pitkän ja hyvän elämän eli 14 vuotta, 2 kuukautta ja 1 päivän. Vilppua olivat saattamassa viimeiselle matkalle sen elämän tärkeimmät ihmiset Kaisa, Rotta ja Isäntä.

Vilpun täytettyä 14 vuotta maaliskuussa alkoi sen terveys, joka siihen asti vanhuudenoireita lukuun ottamatta oli ollut hyvä, yllättäen huonota. Vesikupille oli asiaa yhtenään, ja sen seurauksena tietysti myös ulos luonnollisille tarpeille. Nuo oireet olisivat vielä olleet siedettävät, mutta kun pissalätäköitä alkoi ilmaantua ennen niin siistin koiran jäljiltä varsinkin öiseen aikaan, aloimme huolestua. Koira ei selvästikään tehnyt vahinkoja tahallaan, vaan pissa vain tuli aivan yllättävissä tilanteissa.

Eläinlääkärillä käytiin huhtikuun alussa varmoina siitä, että sieltä ei Vilppu enää palaa omin jaloin. Eläinlääkäri oli puhelimessa epäillyt sokeritautia, joka kyllä oli hoidettavissa, mutta koska kyseessä oli vanha koira, emme olisi halunneet aloittaa mitään elinikäistä lääkitystä. Sokeritautia ei kuitenkaan ollut, joten voitiin olettaa, että Vilpulla oli jokin muu sairaus, joka valitettavasti oli sokeritautia kohtalokkaampi vaihtoehto.

Ensiapuna sai Vilppu antibioottikuurin ja kipulääkkeet. Ne kohensivatkin sen kuntoa jonkin verran, mutta eivät poistaneet oireita eli janotusta ja pissatusta. Kaisa oli juuri tuolloin ulkomailla, ja päätimme odottaa hänen paluutaan ennen kuin lopullisia päätöksiä Vilpun kohtalosta tehtäisiin. Tässä vaiheessa olimme ”varmoja”, että Vilppu sairastaa munuaisten vajaatoimintaa. Kun seuraava oire eli ällistyttävän kova ruokahalu ilmaantui, oli käsitystä kuitenkin tarkistettava. Munuaisten vajaatoimintaa sairastava koira nimittäin menettää ruokahalunsa, laihtuu ja oksentelee. Vilppu sen sijaan tuntui olevan jatkuvasti nälkäinen, kalusi jopa kuivia keppejä metsälenkillä ja söi kaiken, mitä sille tarjosi. Vilppu lihoi eikä suinkaan laihtunut.

Aloin tutkia netistä, mitkä sairaudet voisivat nyt tulla kyseeseen. Löysin ns. Cushingin taudin, jonka oirekuvaus sopi täydellisesti Vilpun sairauteen. Kyseessä on joko aivolisäkkeen tai lisämunuaisen kuorikerroksen kasvain tai näiden elinten liikatoiminta. Sairauden toteamiseksi tarvitaan monimutkaiset ja eläintä rasittavat kokeet, eikä diagnoosi silti läheskään aina ole aukoton. Jos hoito aloitetaan, se vasta rankka onkin.

Silloin päätimme, että Vilppu säästetään rankoilta kokeilta ja hoidoilta. Se saa elää niin kauan kuin näyttää siltä, ettei se kärsi kovia kipuja ja siitä huolehtiminen muuten on mahdollista. Kun se sitten ensimmäisen kerran pissasi parkettilattialle, oli tie kuljettu loppuun. Kukaan ei pystyisi vahtimaan sitä vuorokauden jokaisena hetkenä, ettei vahinkoja sattuisi. Ja oliko vanhan koiran arvoista elämää, että vahinkoja, joille se ei mitään mahtanut, ylipäätään sattui?

Kaisa halusi tulla saattamaan rakasta Vilppuaan. Ystävykset viettivät Vilpun viimeisen elinpäivän yhdessä. Kaisa seisoi vieressä, kun elämä hiljalleen pakeni pienen koiran ruumiista. Kun Isäntä kaivoi Vilpulle hautaa, lepäsi Vilppu sohvalla hiljaa ja liikkumatta Kaisan ja Rotan siliteltävänä ja hyväiltävänä. Sitten Kaisa kantoi Vilpun sylissään avonaisen haudan luo, ja Isäntä laski sen lämpimiin peittoihin käärittynä hautaan. Yhdessä peitimme haudan ensin hienolla hiekalla ja sitten haudasta kaivetulla maalla.

Niin tuli päätökseen yksi merkityksellinen elämä. Vaikka Vilppu olikin vain pieni koira, sai se eläessään aikaan paljon hyvää. Ei ollut sellaista ihmistä, joka Vilpun tavatessaan ei olisi ihastunut sen välittömään ja ystävälliseen, ihmisrakkaaseen olemukseen ja luonteeseen. Vilppu kuoli kaikkien rakastamana. Sen ihana, valoisa muisto jää mieliimme kirkkaana ja kauniina.

Tänään sytytämme kynttilän Vilpun haudalle. Siellä se tuikkii pimenevään iltaan ja tuo lohtua meille Vilppua kaipaaville. Voimme olla varmoja siitä, että nyt on Vilpun hyvä olla. Kaikki vaivat ovat poissa.