Lapsuuteni oli siis kaiken kaikkiaan melko huoletonta ja mukavaa aikaa. Laumallani oli mökki ison järven saaressa, ja siellä vietettiin kesäisin paljon aikaa. Siellä sain olla aina aivan vapaasti ja useimmiten pysyttelinkin omalla tontilla. Joskus kyllä toisilla mökeillä asustelevien tyttökoirien ihanat tuoksut houkuttelivat minua hiukan laajentamaan reviiriäni.

Aina palasin kuitenkin takaisin retkiltäni, sillä kun mökki oli saaressa, ei sieltä niin vain lähdetty uimalla mantereelle. Uimataitoni ei mitenkään kehuttava ole koskaan ollut, joten senkään vuoksi en kovin mielelläni mennyt veteen. Joskus oikein kuumana kesäpäivänä kyllä kahlasin vähän matalassa rantavedessä ja liotin vatsaani siinä. Se tuntui virkistävältä ja tämän kylvyn jälkeen oli taas mukava nousta laiturille kuumaan auringonpaisteeseen päivää paistattelemaan.

Kesät yleensäkin olivat ihanaa aikaa, sillä silloin en oikeastaan koskaan joutunut olemaan yksin. Kaisalla oli lomaa koulusta, Rotallakin pitkä loma ja Kaisan isä oli eläkkeellä. Tietysti hän oli eläkkeellä myös talvella, mutta kävi silloin usein reissuilla, joille ei minua huolinut mukaan. Mutta kesällä olimme kaikki yhdessä ja kuten kerroin, vietimme paljon aikaa saarimökillä.

Siellä Rotalla oli myös tapana joka ilta paistaa muurinpohjalettuja. Ai että ne maistuivat makoisilta suussani! Rotalla oli sellainen tapa, että ensimmäinen lettu, joka yleensä jotenkin epäonnistui, tarjottiin aina koiralle eli siis minulle. En muista montakaan poikkeusta tästä tavasta. Joskus jopa jätin iltaruokani kokonaan syömättä, kun huomasin, että Rotta alkoi valmistautua letunpaistoon. Niinpä niin, ihania ovat nuo mökkimuistot pääsääntöisesti, mutta mahtuu joukkoon muutama tosi kurjakin muisto. Niihin palaan kuitenkin tuonnempana.

Kaisa halusi tehdä minusta agilitykoiran. Agilityhan on juoksemista radalla, jossa on erilaisia esteitä ja tehtäviä. Se vaatii nopeutta ja ketteryyttä sekä myös tottelevaisuutta. Kävimme harjoituksissa ja joissakin kilpailuissa, mutta sitten Kaisa kyllästyi, kun haukkua räksytin muita koiria enkä totellut Kaisan ohjeita, vaan poikkeilin pois radalta, jos jostakin leijui nenääni kiinnostava tuoksu.

No, ei agility minussa mitään suurta lupausta menettänyt. Sen verran jukuripäinen olen, etten muutaman makupalan tähden ryhdy nöyristelemään ketään, kuten huomasin muutamien muiden koirien tekevän. Temppuradan läpijuokseminen sinänsä oli mukavaa, mutta kun piti ruveta kilpailemaan, niin se ei minua innostanut. Voitimme me sentään muutamia palkintojakin esimerkiksi koiramukeja, jotka Kaisa sitten opiskelemaan lähtiessään otti astioikseen.