Vähitellen alkoivat kirjoittajat, lukijat ja kommentoijat tulla toisilleen tutuiksi. Heti aamusta rynnättiin sivustolle kurkkimaan, oliko tämä tai tuo blogisti taas jotakin uutta saattanut kehiin. Yhtä paljon kuin uudet merkinnät kiinnosti erityisesti kommentoijia se, olivatko he saaneet kommentteihinsa vastauksia, ja jos olivat, niin millaisia. Sitähän tunsi itsensäkin melkein kuin blogin kirjoittajaksi, kun pystyi toisen kirjoitusta kommentoimalla tuomaan mielipiteensä julki asiasta kuin asiasta. Ja jos ei mitään uutta sanottavaa keksinyt, niin sitten piti ainakin se mainita, että oli samaa mieltä toisten kommentoijien kanssa.

Vähitellen alkoivat kommentit ja niiden kirjoittajat kiertää samaa pikkuruista kehää. Alkoi muodostua ryppäitä, kasoja, joissa samanhenkiset ja hyvässä yhteisymmärryksessä, usein myös samaan ikäluokkaan kuuluvat henkilöt kilvan kehuivat toistensa tuotoksia, ja kehujen kohde sitten vastasi jokaiselle erikseen kiitellen ja kumarrellen kuin paraskin hovinarri, niin että kommenttien ja vastakommenttien lista alkoi kohta olla lähes yhtä pitkä kuin itse kirjoitus. Joskus kävi niinkin, että joku oikein kovasti kommentteja toivova kirjoittaja kommentoi tekstiään ensimmäisenä itse, kun eivät muut sitä olleet älynneet tehdä.

Kaikki näytti siis olevan parhain päin ja kaikki olivat tyytyväisiä. Vai olivatko sittenkään? Eikös vain jo tuolla pistänyt esiin kateuden terävä oka, vaikka kirjoittaja sitä kuinka yritti piilotella. Joku, joka ei raivoisista yrityksistään huolimatta kokenut pääsevänsä ns. sisärinkiin, vuodatti kirjoituksissaan katkeruuttaan sitä itsekään huomaamatta. Kaikki olisivat halunneet olla suosituimpien listalla ja ajaa voittajien vaunuissa, kuten elämässä yleensäkin. Harva sitä pystyi tunnustamaan, mutta aivan selvästi se oli havaittavissa.

Sitten alettiin puuhata yhteistä tapaamista. Jostain syystä vallalle tuli käsitys, että mukaan olivat toivottuja ainoastaan blogeja kirjoittavat, vaikka kovasti yritettiin toisenlaista näkökantaa tuoda esille. Kun tapaaminen sitten toteutui ja sitä jälkipuitiin yleisesti blogikirjoituksissa, sai tuo sisärinki -käsitys uutta tuulta purjeisiinsa. Tiivis yhteisö oli nyt saanut kuoliniskun, ja uusia kuppikuntia sen sisällä alkoi muodostua kuin sieniä sateella.