On synkkä, marraskuinen ilta. Taivaalta on kaiken päivää tipahdellut karvahanskan kokoisia räntärättejä, ja kylmä pohjoistuuli on puhallellut käyden luihin ja ytimiin. Nuori opiskelijatyttö miettii, miten iltansa viettäisi. Konserttiin aikoo hän ainakin mennä, sillä naimaton, noin kymmenen vuotta vanhempi klarinetinsoitonopettaja on tainnut iskeä silmänsä neitokaiseen, ja on kutsunut tämän seurakseen konserttiin.
 
Muutakin, intiimimpää illanviettoa taitaisi opettajan kanssa olla tarjolla, mutta sellainen ei neitokaista kiinnosta. Hän haluaa jotakin muuta, syvempää, enemmän. Hän haluaa rakastua oikeasti sitten joskus, sillä vielä tällä hetkellä kaihertaa vastikään päättynyt rakkaus neitokaisen sydänalaa, eikä sitä poikamiesopettajan tarjoamalla kiinnostuksella paranneta, olkoon tuo kiinnostus sitten miten palavaa ja tulista tahansa.
 
Tarinamme tyttö on Punahilkka, ja tämä kaikki tapahtui monta monituista vuotta sitten marraskuun 13. päivänä eräässä eteläsuomalaisessa kaupungissa, jossa nuori Punahilkka opiskeli ammattiinsa. Tuona marraskuisena iltana sai Punahilkan elämä käänteen, joka tapahtumasta toiseen johtaen on tuonut Punahilkan tähän hetkeen. Punahilkka huokaisee kevyesti ja antaa ajatustensa lipua taas tuohon marraskuiseen iltaan. Miten se onkaan niin elävästi, lähes pienintä yksityiskohtaa myöten jäänyt hänen mieleensä!
 
Kun konsertti sitten loppui, kysyi soitonopettaja, lähtisikö Punahilkka istumaan iltaa läheiseen ravintolaan hänen ja muutamien ystävien kanssa. Mutta ei Punahilkka lähtenyt. Hänellä oli muuta mielessä. Vaikka oli arki-ilta, oli toisessa paikkakunnan suositussa ravintolassa tanssia tarjolla oikean orkesterin tahdittamana, niin kuin tuohon maailman aikaan vielä oli tapana. Kaiken lisäksi oli joka toinen tunti pyhitetty naisten hakuvuoroksi.
 
Tuohon ravintolaan Punahilkka nyt yksinään suunnisti lausumatta aikeistaan soitonopettajalle halaistua sanaa. Olisi nimittäin voinut käydä niin, että tämä olisi ängennyt mukaan, ja niin olisivat Punahilkan hakuvuorot jääneet haaveeksi vain, ja sitä ei Punahilkka suin surminkaan halunnut tapahtuvan. Punahilkka halusi mennä yksin ja katsoa, olisiko illalla hänelle mitään tarjottavaa. Hän halusi silmäillä sopivia tanssiin haettavia kaikessa rauhassa ja toivoi toki, että joku häntäkin hakisi. Jos ei muuten, niin ainakin kohteliaisuudesta, kun itse olisi ensin tullut haetuksi.
 
Taas Punahilkka huoahtaa. Hän muistaa tarkasti senkin, miten tuona iltana oli pukeutunut. Jo silloin hän piti punaisesta väristä ja pukeutui siihen mielellään. Tuona iltana ei punaista ollut vaatetuksessa kuitenkaan kuin paitapusero ja kengät, jotka taisivatkin olla lähes uudenuutukaiset viininpunaiset nilkkurit. Mitenkään hienosti ei Punahilkka ollut pukeutunut, olihan arki-ilta, ja hän ajatteli oikeastaan mennä vain pistäytymään tanssipaikassa.
 
Ravintolaan tultuaan tilasi Punahilkka vettä tai vichyvettä, sillä silloinkaan ei ollut hän ihastunut alkoholijuomiin eikä niitä nauttinut juuri koskaan. Ei varsinkaan keskellä viikkoa, kun seuraavana päivänä piti olla pirteänä koulunpenkillä. Asetuttuaan mukavasti pöytäänsä alkoi hän katsella ympärilleen, josko sopivia tanssitettavia ravintolasalissa olisi.
 
Koska Punahilkka itse ei ollut mitenkään erinomainen tanssija, ei hän niinkään arvioinut ehdokkaiden tanssitaitoa kuin muuta habitusta. Jo tuolloin katsoi Punahilkka kokonaisuutta eikä kumarrellut kuvia tai haikaillut komean ulkonäön perään. Hiusten värillä tai jopa niiden puuttumisella ei ollut väliä, jos kokonaisuus muuten miellytti.
 
Ennen kaikkea kiinnosti Punahilkkaa vastapuolen ulosanti ja sanan säilän osuva käyttö. Jos siinä oli puutteita tai jos tanssittaja alkoi oitis pyydellä sanomisiaan anteeksi, tiesi Punahilkka tuttavuuden tulleen lyhyen tiensä päähän. Niin hänelle tuppasi käymään usein, sillä jo nuorena oli Punahilkka varsin sanavalmis eikä taatusti selitellyt puheitaan tai tarkoituksiaan. Se oli kerrasta poikki, ellei jokin asia häntä miellyttänyt. Punahilkka nimittäin uskoi, että kyllä sen sitten tajuaisi, kun oikea kohdalle osuisi.
 
Sinä iltana Punahilkan sisällä sitten kolahti. Hän haki tanssiin miestä, josta joitakin vuosia myöhemmin erinäisten episodien jälkeen tuli hänen aviomiehensä ja lastensa isä. Myrskyisää eikä kaikin ajoin ollenkaan niin onnellista avioliittoa kesti yli kaksikymmentä vuotta. Punahilkka oli päättänyt elää valitsemansa miehen rinnalla ja tahtoi rakastaa aina kuolemaan asti, mutta onnekseen tajusi, että henkinen kuolema saattaa olla vielä fyysistäkin kuolemaa pahempi.
 
Sen tajuttuaan riuhtaisi hän itsensä irti tuosta kuristavasta suhteesta, jossa kaikesta Punahilkan rakastamisesta huolimatta puuttui keskinäinen lämpö ja ennen kaikkea kunnioitus. Nyt jälkeenpäin on Punahilkan vaikea käsittää, mikä hänet sokaisi niin, ettei hän ymmärtänyt aiemmin antaa periksi mahdottoman edessä. Miksi täytyi yrittää pitää pystyssä korttitaloa, joka ensimmäisen ison tuulenpuuskan siihen osuessa hajosi lennättäen korttinsa taivaan tuuliin.
 
Vaikea sitä on käsittää, ja ehkei hän koskaan sitä kokonaan käsitäkään. Mutta nyt hän on onnellinen. Hän on vapaa kaikesta entisestä. Vain elävä tytär ja yli viisitoista vuotta sitten kuolemalle annettu pieni vauva ovat ne tärkeät asiat, jotka hänet vielä jotenkin menneeseen aikaan liittävät.
 
Ei Punahilkka silti kadu mitään. Sillä mitäpä katuminen auttaisi tai muuttaisi. Se oli hänen elämäänsä silloin. Omalla tavallaan se antoi paljon, jos kohta ottikin. Se aika oli Punahilkan elämän tärkeintä ja parasta kasvukautta. Silloin kylvettiin siemenet, joiden satoa hän nyt saa korjata.
 
Punahilkka huoahtaa taas ja kastaa virtuaalikynänsä vielä kerran virtuaaliseen musteeseen. Marraskuinen ilta on kääntymässä yöksi. On aika lopettaa muistelu, sillä elämä odottaa, tulevaisuus houkuttaa ja jo huomenna voi kaikki olla toisin.