Niin pääsi Punahilkka lopultakin tien päälle. Koti ei nyt aivan niin siistiin kuntoon jäänyt kuin tavallisesti Punahilkan sieltä poistuessa. Mutta onneksi oli Punahilkka elämänkoulussa sen verran oppinut, ettei tuntenut enää ahdistusta, vaikkei jokaista nurkkaa puunannutkaan ennen matkalle lähtöä. Siellähän olisivat villakoirat, edes ne, häntä odottamassa, kun hän reissultaan palaisi.

Pikemminkin suuntasi Punahilkka ajatuksensa tulevaan tapaamiseen vahinkosuden kanssa. Mukava jännityksen kihelmöinti tuntui jossain ajatusten perimmäisessä takahuoneessa. Välillä pyyhkäisi kuuma aalto hänen lävitseen, eikä se ollut mikään vaihdevuosi-ikäisen hilkan kuuma aalto; Punahilkalla oli hormonilääkitys kohdallaan, vaan jotakin aivan muuta.

Se sai pienet perhoset värisyttämään hentoisia siipiään hänen vatsanahkansa alla ja nosti kevyen punerruksen hänen poskilleen. Ilo ja valo syttyivät Punahilkan nauraviin silmiin, ja hän alkoi hehkua kuin aamukasteinen ruusu, joka varovasti avaa terälehtiään auringon ensimmäisten säteitten lämmössä ja valossa.

Reitti, jota Punahilkka ajoi kohti saunaa ja vahinkosuden pesää oli hänelle ennestään tuttu. Jo varsin monet susipolut olivat tähän suuntaan johtaneet. Jotkut tapaamiset olivat olleet onnekkaita, toiset taas vähemmän onnekkaita. Mutta yhtä kaikki: mielenkiintoista oli Punahilkan elämä ollut tähän suuntaan johtaneilla susipoluilla, jos kohta kaikilla muillakin.

Siinä alkutalven pimeitä teitä ajellessaan oli Punahilkalla aikaa ajatella kaikenlaista, ja monenlaiset muistot menneiltä susipoluilta nousivat kuvina hänen mieleensä. Tänne oli kesällä johtanut sekin susipolku, jolla tavatun suden muisto vieläkin kaiherruksena tuntui Punahilkan rinnassa.

Täälläpäin oli hän kohdannut myös sen suden, joka Punahilkan seurasta loppujen lopuksi välitti vähemmän kuin television seurasta. Tätä tietä pitkin oli hän erään taiteilijasuden kanssa ajanut tuhatta ja sataa kohti kesäjuhlia tutkahälytinten vinkuessa ja piippaillessa korvan juuressa kuin viimeistä päivää. Ja tällä suunnalla oli ollut myös se susiparka, jonka voimavarat eivät kerta kaikkiaan riittäneet viriilin ja intohimoisen Punahilkan tarpeita tyydyttämään.

Näitä kaikkia susipolkuja muistellessaan Punahilkka hymähteli itsekseen. Moneen susisoppaan oli hänkin lusikkansa pistänyt, mutta vähänlaisesti oli niistä mitään lusikkaan jäänyt. Punahilkkaa alkoi jo naurattaa: ei häntä ainakaan yrityksen puutteesta voisi syyttää. Yrittänyt hän oli ja jollei muuta, niin ainakin tarinanaiheita oli joka tapaamisesta jäänyt korin pohjalle ihan kiitettävästi.

Tuleva ilta näyttäisi, mitä tältä susipolulta koriin kopsahtaisi…