Kun minä ja sisarukseni olimme noin kuukauden ikäisiä, alkoi rodustamme kiinnostuneita ihmisiä lappaa meitä katsomassa. Meille oli juuri auennut silmät, ja oli mukavaa, vaikka välillä vähän pelottavaakin katsella noita käsiä, jotka laatikkoamme ja meitä kohden kurottuivat. Siinä oli isoja ja pieniä käsiä, sormussormia ja hyvin pitkäkyntisiäkin käsiä. Usein nuo pitkät kynnet oli vielä maalattu räikyvillä väreillä.

Sellaisista käsistä ja kynsistä yritin ainakin minä pysytellä mahdollisimman kaukana. Siitä huolimatta joskus joku pitkäkyntinen tarttui minuunkin ja arvioiden käänsi minut selälleni. Silloin minä vinguin ja valitin aina hyvin surkealla äänellä ja yritin näyttää mahdollisimman pieneltä ja heikolta. Usein myös kaikki voimani ponnistaen tiristin pienet pissat noihin hienoihin käsiin, jolloin minut hyvin nopeasti sysättiin takaisin laatikkoon, ja joku muista sisaruksistani joutui tarkastelun alle. Minä kömmin ovelaan temppuuni tyytyväisenä laatikon perimmäiseen nurkkaan ja seurailin sieltä, kenet meistä kyseessä oleva pitkäkyntinen päättäisi ottaa. Paksu-Paavoa, lihavaa pikkuveljeäni mieli moni, mutta hänet oli jo varattu Ouluun lähteväksi.

Päivien kuluessa huomasin, että yhä useampi meistä merkittiin jollakin tavalla, jotta tuleva omistaja hänet sitten tunnistaisi. Minua ei kuitenkaan ollut vielä merkitty. Mutta sitten eräänä huhtikuisena lauantaina laatikkoamme kohti kurottui kolmet kädet. Yhdet olivat isot, hiukan koukkusormiset, luultavasti miehen kädet, toiset vähän pienemmät, naisen kädet ja kolmannet pienet ja suloiset lapsen kädet. Aavistin heti, että tässä olisi nyt tuleva perheeni. Nyt minun olisi oltava edukseni, jotta he huomaisivat minut ja päätyisivät valinnassaan minuun.

Vaivihkaa lähestyin käsiä ja nuuhkaisin niitä kaikkia. Erityisesti lapsen kädet kiinnostivat minua kovin. Tökkäsin pienellä märällä kirsullani käsiä kuin sanoen, että haluaisin tutustua paremmin. Ensin minua ei lainkaan huomattu, siltä ainakin tuntui. Kuulin puhuttavan jotakin sellaista, että arkaa pentua ei kannata ottaa. No, minähän olin arka, kaikki sen tiesivät. Siinä taisi mennä mahdollisuuteni.

Pettyneenä käännyin pois käsistä ja laahustin laatikon nurkkaan. Miten olin saattanut erehtyä niin, että olin kuvitellut näiden käsien ottavan minut? Jos koirat osaisivat itkeä, niin nyt olisin kyllä itkenyt. Painauduin tiukasti nurkkaan ja toivoin, että ihmiset lähtisivät pian pois. Kenenkään ei tarvinnut nähdä suruani ja pettymystäni.