Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan, olkoonpa se kuinka suloista ja ihanaa hyvänsä. Hitaasti Punahilkka ja Susi erkanivat toisistaan, kiireettä he toistensa sylin jättivät. Jos oli Punahilkka äsken hetkeksi unohtanut edessä olevan eron, palautui se nyt hyökyaallon tavoin hänen mieleensä, ja suru palasi silmiin ja siniharmaaseen katseeseen.

Susi yritti Punahilkkaa lohduttaa parhaan kykynsä mukaan, mutta miten lohdutetaan särkynyttä sydäntä, miten korjataan rikki menneet unelmat, millä kannetaan murheellinen mieli seuraavaan päivään?

Mutta Sudenpesästä olisi kohta lähdettävä. Punahilkka keräili vähäiset matkatavaransa ja halusi sitten vielä mennä kävelemään vähäksi aikaan puiston varjoisille poluille. Susi olisi mielellään tullut hänen seurakseen, mutta Punahilkka halusi mennä yksin. Ei hän itkemättä olisi kuitenkaan pystynyt Sutensa rinnalla kulkemaan, ei hän kyynelittä olisi kestänyt Suden lämpimän tassun kosketusta, ei olisi kirkkain silmin voinut Suden hellää, rakastavaa katsetta kohdata.

Kun Punahilkka palasi puistosta, yritti Susi vielä ehdottaa suhteen jatkamista edes siihen asti, kun hän lähtisi ulkomaille. Hän vetosi tunteisiin, puhui kauniisti yhteisistä hyvistä muistoista, muistutti Punahilkkaa monista ihanista lemmenhetkistä, jolloin maailmaan ei ollut mahtunut muita kuin he kaksi.

Mutta Punahilkan päätä ei enää käännetty. Ero tuntui mahdottomalta kestää, mutta vielä mahdottomammalta tuntui ajatus siitä, että tästä eteenpäin elämä olisi pelkkää odottamista: puhelinsoiton, sähköpostin, tekstiviestin. Sellaiseen elämään ei Punahilkka enää aikonut suostua. Hän oli elämässään odottanut tarpeekseen. Ja mitä järkeä oli vain siirtää eteenpäin hetkeä, joka kuitenkin väistämättä olisi edessä.

Sillä huolimatta siitä, että Susi ja kaikki se, mitä Punahilkka hänen kanssaan oli kokenut ja elänyt, oli ollut, voisiko sanoa, Punahilkan puolivuosisataisen elämän eroottisinta ja tunne-elämän kannalta järisyttävintä aikaa, oli se nyt tullut tiensä päähän. Jos Susi olisi pysynyt kotimaassa lähellä Punahilkkaa, olisi suhteella ollut varmasti tulevaisuutta, mutta asioitten nykytilassa tilanne oli mahdoton.

Punahilkka halusi elää! Joka päivä hän halusi tuntea elämänmahlan virtaavan suonissaan, veren kohisevan kiivaana korvissaan, sydämensä lyövän pienen vasaran lailla ihanaa täyttymystä odottaen. Ei hän halunnut illasta toiseen käydä itsensä viereen nukkumaan, ei hän aikonut tyytyä siihen, pari kertaa vuodessa saisi Suden kainaloon muutamaksi yöksi käpertyä, ei hänelle enää riittänyt pelkkä sanallinen lemmenleikki. Sillä oli aikansa ja paikkansa, mutta sen varassa ei ainakaan Punahilkka halunnut eikä kyennyt elämään.

Halki loppukesäisten kauniitten maisemien palaili Punahilkka yksin kotiin. Keltaiset viljapellot lainehtivat leppeässä tuulessa, vahvat, syksyä enteilevät tuoksut täyttivät kuulaan ilman. Koko luonto eli, hengitti ja hehkui kuin viimeisenä ponnistuksenaan kaikkensa antaen ennen syksyä ja talven kylmänä kouraisevaa kuolemaa.

Punahilkka tuskin huomasi kauneutta ympärillään. Hänen sydämeensä oli syksy jo tullut, ja talven viimat vain odottelivat sen oven takana, milloin ne oikein pääsisivät riehuntansa aloittamaan. Kaikki tuntui niin turhalta, millään ei tuntunut olevan enää mitään merkitystä, yksi kokonainen elämä oli kuin päättynyt yhdessä lyhyessä hetkessä.