Työpaikalle tultuaan tervehti Liisa vaisusti työtovereitaan, joita sattui näkemään. Sitten hän kiiruhti omalle työpisteelleen ja oli aloittavinaan työt. Sivusilmällä hän seuraili muita huoneessa olijoita. Kun joku sattui vilkaisemaan häneen päin tai kulki hänen ohitseen, huokaisi Liisa aina raskaasti ja pyyhkäisi silmiään.

Ei kulunut kauaakaan, kun ensimmäiset vaikutukset työtovereitten reaktioissa alkoivat näkyä. Ensin Liisa huomasi, että ihmisiä alkoi kokoontua pieniin ryppäisiin juttelemaan hiljaisella äänellä. Samalla luotiin vaivihkaisia silmäyksiä Liisan suuntaan. Silloin Liisa aina painoi päänsä vähän alemmas, nyyhkäisi ja niisti nenäänsä. Ihmiset piti saada uteliaiksi. Liisa oli nyt tämän näytelmän päätähti ja työtoverit olisivat yleisöä.

Kahvituntiin mennessä ei vielä kukaan ollut tullut kysymään mitään, vaikka uteliaisuus ja tiedonhalu leijuivat aivan käsin kosketeltavina huoneessa. Nyt Liisa päätti toimia. Hän nousi paikaltaan ja suunnisti ensin pää painuksissa naistenhuoneeseen. Hän saattoi melkein tuntea ihmisten katseet selässään. Naistenhuoneesta hän suunnisti kahvihuoneeseen. Siellä toiset jo istuivat isona rinkinä pöydän äärellä jutellen ja naureskellen. Kun Liisa astui huoneeseen, loppui puhe ja nauru kuin seinään.

Vieläkään ei Liisa sanonut mitään, käveli vain katse maahan luotuna kahvia hakemaan ja istuutui sitten yksinään pienemmän pöydän ääreen. Tämän tästä hän pyyhkäisi silmänurkkiaan ja huokaili kuuluvasti. Lopulta alkoi väkeä hivuttautua lähemmäs. – Mikä sinua vaivaa? Voitko huonosti? Onko jotakin tapahtunut? alkoi kuulua vähän joka suunnalta.

Nyt oli vuolaamman itkun aika, päätti Liisa mielessään ja purskahti ääneensä itkemään. Nyyhkytystensä lomasta sai hän soperrettua, että oli nyt tavallaan leski. Peter, hänen venäläisranskalaista syntyperää oleva sulhasensa oli eilen saanut surmansa hänen yksityislentokoneensa törmättyä vuorenseinämään. Kone ja Peter sen mukana olivat tuhoutuneet onnettomuudessa täysin. Mitään toivoa ruumiin tai edes sen osien löytymisestä ei ollut.

Jo alkoi tapahtua. Liisalle kiikutettiin nenäliinaa ja häntä siliteltiin ja halailtiin. Herkimmät yksilöt taisivat jo itsekin tirauttaa muutaman kyyneleen Liisan kohtaloa ajatellessaan. Niin onnellinen kuin Liisa oli kihlauksestaan ollut! Niinkö vähän aikaa oli onni kestänyt? Miksi kaikki parhaimmat kuolivat aina nuorina? Joku halusi vielä kuulla yksityiskohtia Liisan kihlauksesta. Olihan se erikoista, että tavallisen toimiston tavallinen työtekijä löysi sellaisen miehen. Ja tavatonta oli sekin, että rakkaustarina noin surullisissa merkeissä päättyi. Mutta kohtalo oli nyt päättänyt näin, niin julmalta kuin se tuntuikin…