Päivä, jolloin lyhyehkö viesti saapui, oli torstai. Sain sen aamulla ja luin tietenkin saman tien. Kylmä vanne asettui silloin rintaani puristamaan, mutta töistä oli selvittävä, vaikka miltä olisi tuntunut.

”Kiitos,
 tämä viesti on nyt sitten ehkä viimeisimpiä tässä pitkän viestittelyn ja etenkin muun toiminnan osalta.
 Toivotan sinulle erinomaista jatkoa kaikessa mihin elämässäsi ryhdytkään,
 kiitos kaikesta kannustuksesta mitä olen saanut, kiitos hymyistäsi ja kiitos myös erinomaisesta suomesta.
 Sinulla aukeaa elämä edessäsi.
 Aikansa kutakin ei sovi tähän, et häviä mielestäni mihinkään eikä etenkään positiivisuutesi ole katoavaista.
 Anteeksi, että lähetän tämän viestin, mutta onnekseni olet sanonut, että asioissa pitää olla suora ja nyt teen kuin olet opettanut.
 
Hyvää jatkoa sinulle (nimeni).
 
Allekirjoitus”

Vaikka olin tiennyt odottaa loppua, oli viesti kaikessa lempeydessään kuitenkin kuin kylmä suihku niskaani. Jos olisin voinut, olisin purskahtanut itkuun, mutta töissä se ei ollut mitenkään mahdollista. Vielä nytkin, kun luen tuota viestiä, nousevat ikävän kyyneleet silmiini.

Tuhat kysymystä, joihin ei ollut vastausta, pyöri päässäni. Vai oliko niin, että jokaiseen kysymykseen oli vastaus. Löytäisin sen joskus, kun aikaa kuluisi ja saisin etäisyyttä tapahtuneeseen. Haavat parantaakseni alkaisin löytää merkityksiä asioille. Näkisin selvemmin, mitä oli tapahtunut, miksi niin oli tapahtunut, ja mitä voisin tästä kaikesta oppia.

Kumma kyllä mieleeni ei noussut katkeria ja syyttäviä ajatuksia, en ainakaan muista sellaisia. Ei niitä nouse nytkään, sillä alun jälkeen oli mies ollut rehellinen, ja minä olin saanut valita kaiken aikaa, mitä teen. En ollut tietämätön mistään, mikä vaikutti suhteeseemme. Senkin olin tiennyt, että tämä päivä tulisi joskus, mutta olin tietenkin toivonut, että se tulisi vasta paljon, paljon myöhemmin.

Ikävä raastoi mieltäni, mutta tiesin, että nousisin tästäkin. Mieleeni tuli Eeva-Maija Poijärven runo. Siitä aloitin nousemisen ylöspäin, vaikka monta kertaa vielä lipsahdin kuopan reunalta sen pohjalle. Tiesin kuitenkin selviäväni, ja tästä kokemuksesta tulisi yksi elämäni suurista voimanlähteistä.

”Ei ole olemassa kipua, joka ei lakkaa koskaan” (E-M Poijärvi).