Maanantaiaamu valkeni sateisena. Punahilkalla oli loma alkanut, hänen ei tarvinnut lähteä kotoaan yhtään mihinkään. Niinpä hän kuluttikin aamupäivän virtuaalimaailmassa surffaillen sivulta toiselle omien mielihalujensa mukaan. Kuinka ollakaan, alkoi laulajasusi taas lähetellä s-postia. Hän oli työmatkalla, mutta jouti näköjään työasioiden lomassa kyllä Punahilkalle ja ties miten monelle muulle hilkalle kirjoittelemaan kysymys- ja huutomerkkien täyttämiä viestejään.

Työmatka kuulemma kestäisi ainakin huomiseen, joten vielä toinen yön tietämä olisi Suden hotellipesässään vietettävä. Ikävä siellä oli yksin oleskella, joten Susi alkoi houkutella Punahilkkaa seurakseen. Lupasi ilmoitella sitten, kun työnteko siltä päivältä olisi ohitse, ja Susi itse siirtynyt pesänsä suojiin.
 
Ei Punahilkka mitään suoralta kädeltä luvannut, mutta sanoi harkitsevansa asiaa. Saattaisihan tuota vaikka sudenpesässä pistäytyäkin sateisen illan ratoksi. Ei tämä Susi hullumpaa seuraa ollut, vaikkei saanutkaan verkkosukkia Punahilkan jaloissa pyörimään. Mutta eihän kaikkien siihen tarvinnut pystyäkään. Ihminen, myös Punahilkka, tarvitsi erilaisia tuttavuuksia.
 
Kauheaa olisi ollut, jos jokainen sudenpuoli olisi Punahilkan sydämen lurituksillaan ja muilla elkeillään särkenyt. Punahilkka ei ollut koskaan ollut mikään herkästi ihastuva, saati rakastuva hilkka. Harvassa olivat sudet, jotka Punahilkan suusta olivat joskus rakkaudentunnustuksia kuulleet, ja eräässäkin tapauksessa oli Punahilkka oitis katunut sanojaan ne suustaan ulos päästettyään.
 
Se oli tehnyt hänet entistä varovaisemmaksi. Ei hän halunnut sanoa sellaista, mikä ei ollut totta, eikä hän myöskään halunnut herättää susissa turhia toiveita. Sellaista kuulemma kutsutaan rehellisyydeksi, ja moni susi kiittikin Punahilkkaa tämän rehellisyydestä ja suoruudesta näissä asioissa.
 
Iltapäivällä Punahilkan tytär lähetti edellisenä päivänä äidistään ottamansa kuvat Punahilkan s-postiin. Kuvat olivat onnistuneet hyvin. Punahilkka latasi niistä parhaat otokset oitis deittikanavalla olevaan profiiliinsa, mutta tietenkin lukon taakse. Ei hän halunnut kaiken maailman susien ja hilkkojen näkevän, millainen oli. Hän oli Susimetsän Punahilkka, ja se sai uteliaille riittää. Vain riittävän luotettaville ja jollain tavalla kiinnostaville susille aikoi hän kuvansa lähettää.
 
Saatuaan kuvakansionsa valmiiksi lähti hän kauppaan, sillä välillä on Punahilkankin haettava täydennystä pieneen eväskoriinsa. Muuten puna poskilta kalpenee ja silmien kirkkaus himmenee. Kaupasta palattuaan poikkesi hän taas Susimetsään. Jo oli laulajasusi ennättänyt hänkin käväistä Punahilkan profiilissa. Huomatessaan, että Punahilkka oli täydentänyt sitä kuvakansiolla, oli hän pyytänyt avainta päästäkseen kuvia katselemaan. Pyyntö oli lähetetty Punahilkan s-postiin.
 
Mutta oliko tälle suureellisuuteen taipuvaiselle ja hätäiselle Sudelle riittänyt yksi pyyntö? Eipä tietenkään, vaan Punahilkan vastauksen viipyessä oli hän lähettänyt avainpyyntöjä peräti kuusi kappaletta! Moinen hätäisyys kismitti Punahilkkaa sen verran, että hän antoi Suden odottaa vielä jonkin aikaa, ja vasta sitten lähetti kuva-albuminsa avaimen. Punahilkka ei pitänyt jahkailijoista, mutta eivät hätäilijätkään hänen mieleensä olleet.