Huolestunut Susi toimitti Punahilkan kotiin ja lupasi huolehtia siitä, että autokin aikanaan ajettaisiin takaisin. Sehän oli jäänyt merenrantaan, kun Suden autolla oli palattu ”purjehtimasta”. Varmistuttuaan siitä, että Punahilkka pärjäisi yksin kotonaan, lähti Susi omaan kotiinsa, sillä Punahilkka ei halunnut vaivata Sutta omilla asioillaan yhtään enempää, kuin oli välttämätöntä. Ennen lähtöään Susi kuitenkin täytti Punahilkan jääkaapin ruualla ja ilmoitti tämän tyttärelle, mitä äidille oli tapahtunut. Punahilkka oli vielä liian heikko jaksaakseen edes ajatella oikein mitään, mutta tuntui tietysti mukavalta, kun Susi oli niin huolehtivainen ja avulias.

Yksin jäätyään Punahilkka vaipui taas levottomaan horteeseen. Monenlaiset unet, hyvät ja huonot kiusasivat häntä, eikä uni ollut syvää ja rauhallista, virkistävyydestä puhumattakaan. Hän heräsi säpsähtäen tämän tästä välillä kylmän, välillä taas kuuman hien peitossa. Päätä särki edelleen, mutta se kait kuului asiaan, kun aivotärähdyksen kerran oli saanut. Susi laitteli tekstiviestejä ja kyseli kuulumisia säännöllisin väliajoin, ja Punahilkka vastaili, minkä kykeni.

Lopulta hän ei päänsäryltään ja huonovointisuudeltaan enää jaksanut näpytellä viestejä varttitunnin välein, vaan lupasi ottaa sitten yhteyttä, kun paremmin jaksaisi. Susi tyytyi siihen, mutta vielä viimeisessä viestissään pahoitteli tapahtunutta ja vannotti Punahilkkaa ottamaan heti yhteyttä, jos tarvitsisi apua tai alkaisi voida huonommin. Uljaan ritarin lailla Susi silloin oitis karauttaisi Punahilkan luo valkeaa ratsuaan kupeista kannustaen. Heikotuksestaan huolimatta ei Punahilkka voinut olla ääneen nauramatta Suden runolliselle ilmaisulle. Pakko oli myöntää, eikä edes vastentahtoisesti, että Sudessa oli sitä jotakin.

 Viikonlopun mentyä tunsi Punahilkka olevansa jo paremmassa kunnossa. Ruoka alkoi maittaa, eikä pääkään enää ollut kuin Haminan kaupunki. Ei tehnyt mieli oleilla enää pelkästään vuoteessa, vaan ainakin parvekkeelle oli päästävä kesäistä ilmaa haistelemaan. Ja tottahan Suteenkin piti nyt ottaa taas yhteyttä, kun tuntui, että elämä sittenkin alkaisi voittaa ja sillä saattaisi olla vielä vaikka millaista tarjottavaa myös Punahilkalle.

Niin Punahilkka näpytteli Sudelle tekstiviestin, ja kohta puoliin Susi soitti. Hän kyseli Punahilkan vointia ja tiedusteli, jaksaisiko tämä jo samana iltana lähteä hakemaan autoaan merenrannasta. Susi voisi hänet sinne kyytiä ja Punahilkka saisi sitten itse ajaa autonsa pois, jos siihen kykenisi.

Punahilkka tunsi olevansa jo niin voimissaan, että sanoi jaksavansa. Ja sanottava on, että kyllä hän halusi taas Suttakin nähdä ja tämän lämmintä takkuturkkia silitellä. Suden sanavalinnoista oli hän ymmärtävinään, että tämäkin kovin mielellään Punahilkkaa sylissään suukottaisi.

Sovittiin, että Susi työt lopetettuaan tulisi Punahilkkaa hakemaan. Heti ei toki lähdettäisi, vaan aikaa olisi ensin varattava toisen turkin sukimiseen ja ihon silittelyyn. Jos se sitten johonkin muuhun vielä johtaisi, niin kummallakaan entisten kokemusten pohjalta tuskin olisi mitään sitä vastaan.