Vihdoin viimein yövuoro loppui. Tällä kertaa se oli tuntunut tavallistakin pitemmältä. Mikon mieli paloi Soilea tapaamaan, ja ajatus siitä, että perjantaina he tapaisivatkin, antoi puhtia raskaalle yövuorolle.

Perjantaina iltapäivällä alkoi Mikko valmistautua treffeille. Soilen tiistaisen puhelun jälkeen ei hän ollut tästä mitään kuullut, mutta Soile oli aina ollut luotettava, joten varmaankin asiat olivat niin kuin ne oli sovittu. Luottavaisin, toiveikkain ja hiukan jännittyneinkin mielin alkoi Mikko pakata tavaroitaan. Hän sovitteli kasseihin työvaatteita, metsästysasuja ja sellaisia tarvikkeita, joita vapaapäivinään mökillä kuvitteli tarvitsevansa. Pyssytkin hän otti esille. Olihan hänellä tarkoitus ampua sorsia, jos hyvälle hollille niitä sattuisi.

Mutta pakkaamisesta ei tahtonut tulla oikein mitään. Mikko pyöritteli tavaroita ja vaatteita käsissään, asetteli niitä laukkuun ja otti taas pois. Sorsastaminen ei olisi häntä tällä hetkellä vähempää voinut kiinnostaa. Sitten Mikko teki päätöksensä. Hän laittoi pyssyt takaisin kaappiin ja otti laukusta pois kaiken muun paitsi toilettilaukkunsa ja vaihtovaatteet. Tällä reissulla saisivat sorsat Mikon puolesta lennellä vapaina. Hän ei menisi koko mökille. Suunnitelmat ja ajatukset suuntautuivat nyt täysin uusille urille.

Uusista urheista ajatuksistaan voimaa saaneena Mikko istahti autoonsa ja lähti ajelemaan kohti Soilen kotia. Ajomatka kesti parisen tuntia, ja Mikolla oli hyvää aikaa miettiä tulevaa tapaamista. Miten hän oikein asiansa esittäisi? Suora tie taisi olla tässäkin tapauksessa se paras tie. Entä jos Soile ajattelisikin toisin? Se oli aivan mahdollista, jopa todennäköistä, mutta se riski oli nyt otettava, jos yleensä mitään selvyyttä asioihin aikoi saada.

Tällaisia Mikko tuumaili siinä ajaessaan. Hän muisteli hetkiä, joita aiemmin oli Soilen kanssa viettänyt. Soile oli mukavan näköinen, nuori ja niin henkevä, että Mikkoa välillä ihan pyörrytti. Soile oli myös pienikokoinen, sopiva syliteltävä eikä seksikään hänen kanssaan huonoimmasta päästä ollut, vaikka Pirkon taidoille Soile ei tietenkään vetänyt vertoja. Mutta parasta Soilessa oli ehdottomasti hänen mukautuvaisuutensa. Soilen saisi Mikko pidettyä hyvin aisoissa, kun vain heti alussa osaisi riittävällä päättäväisyydellä tämän ohjastaa.

Siinä tuumaillessaan huomasi Mikko tulleensa perille. Jännitys kouraisi mahanpohjasta, vaikkei Mikko ensi kertaa pappia ollut kyydissä. Mikko jätti autonsa väliaikaiseen parkkiin ja kiiruhti sisälle. Auton hän tulisi siirtämään myöhemmin sopivaan paikkaan, mutta nyt hänen täytyi nähdä Soile.

Mikko kiipesi parit portaat Soilen asunnon ovelle. Sydän hakkasi rinnassa, kun hän soitti ovikelloa. Kun Soile avasi oven, tuntui Mikosta kuin aurinko olisi alkanut paistaa. Soile seisoi ovella hymyilevänä ja iloisena. Taisipa heti ensi töikseen kapsahtaa Mikon kaulaankin. Hyvin alkoi tämä ilta, tuumi Mikko mielessään. Miten mahtanee päättyä…