Kärpänen pörräili ja silmäili. Mutta vaikka se kuinka olisi silmäillyt ja yrittänyt verkkosilmillään nähdä hyvinkin laajalle ja tasapuolisesti, ei se mitään voinut sille, ettei sen laajakaistakatseeseen tarttunut kovinkaan monta kirjoitusta menneitten päivien ajalta.

Kärpäsen edellisen blogimerkinnän jälkeen oli pikkuyhteisössä julkaistu kaiken kaikkiaan kymmenen merkintää, joissa oli mukana omien blogien mainoksia, jopa vanhan parjatun deittisivunkin ”mainos”, videoita ja lukuisia  nettiosoitteita eri sivuille. Jokunen merkintä oli syntynyt mielenkiintoisen televisio-ohjelman tai lehtiartikkelin innoittamana. Ja jotta nyt ei syntyisi väärinkäsityksiä, tarkoitetaan tässä vain yhteisblogiin tehtyjä merkintöjä, ei jäsenten omien blogisivujen päivityksiä.

Eihän se tietenkään mitään haitannut. Eihän kukaan käskenyt tai määrännyt, montako merkintää päivässä kenenkin oli laitettava, ei toki. Ainoastaan sitä kärpänen pienissä, varmaan jo aivan surkastuneissa aivoissaan tuumiskeli, miksi jotkut sitten niin kovasti halusivat antaa sellaisen kuvan, että yhteisö oli elävä, toimiva, vireä, siinä oli niin ja niin monta aktiivista kirjoittajaa ja lukijaa, ympäri maailman oltiin kiinnostuneita sen iloisesta ja lämpimästä ilmapiiristä.

”Yhteisössä on sentään paljon iloisia ja elämänmyönteisiä aitoja ihmisiä kirjoitusten takana.
Siellä käsitellään uusia ja vanhoja asioita laidasta laitaan.” Näin lausui eräskin kommentaattori. Voihan asia tietysti noin ollakin, mistäpä kärpänen sitä olisi niin varmasti tiennyt, mutta eivät nuo iloiset ja elämänmyönteiset ainakaan järin aktiivisia olleet. Muutamien harvojen varassa tuntui koko ”iloisuus ja elämänmyönteisyys” olevan.

Mutta myös syy tähän passiivisuuteen oli joillekin käynyt jo selväksi: kärpänen ja sen ilkeät ja arvostelevat kirjoitukset olivat kaiken pahan alku ja juuri: ”…tällainen vähättely saattaa estää joitakin kirjoittamasta ollenkaan. Kaikki eivät uskalla tai halua tulla riepoteltavaksi, vaikka olisi kuinka mielenkiintoisia aiheita.”                                                      ”Yhteisö pitäisi varmaan lopettaa,on se niin ikävä paikka.Sitäkö haluat?”

Hoh-hoijaa! Kärpäsen piti oikein istahtaa sulattelemaan tätä uutista. Olipas sille ykskaks yllättäen tullut voimaa ja valtaa, vaikka olikin tällainen mitätön hyönteinen, joka ei olisi saanut kirjoituksia edes aikaan ilman tätä loistavaa yhteisöä.

”Minusta tällä blogistilla ei ole paljon sanottavaa, jos ei olisi tätä yhteisöä”, loihe lausumaan yksi aktivisti ja jatkoi samalla linjalla: ”Sieltähän niitä "aiheita" löytyy, kun oma reppu näyttää olevan tyhjä.”

”Susimetsän ankeiden polkujen jälkeen yhteisö on oikeasti todellinen ja elävä.Ja siitähän kärpänenkin aiheensa ja lukijansa ammentaa:) ”  Tätä mieltä oli eräs lukija, joka deittisivuston aikoihin oli ollut eräs innokkaimmista susitarinoiden lukijoista ja odotti melkein vesi kielellä aina uutta jatko-osaa. Niin muuttuu maailma ja mielipiteet ja mikseivät saisi muuttuakin!

”Ei hänen omat vuoden takaiset hukkajuttunsa eipäs juupas ajatuksineen enää monia kiinnosta kommenteista päätellen”, tiesi toinen, joka juuri ennen joulua oli kommentoinut kyseisiä tarinoita näin: ”Olin jo ihan hyvilläni, että P pääsi irti tommosesta tyhjänpäiväisestä pörräämisestä ja alkoi taas kirjoittaa älykkäästi omia tarinoitaan…”

Ja eihän kärpäsellä muuta tarkoitusta ja päämäärää ilkeyden lisäksi ollut kuin kasvattaa kävijämäärää sivullaan. Sehän oli vain surkea, heikolla itsetunnolla varustettu toisten ajatusten toistelija, jonka surkeutta hiukan nosti se, että laskurit paukuttivat uusia lukemia tiuhaan tahtiin. Mutta eivätpä olisi paukutelleet, ellei tätä pientä suloista lintukotoa olisi ollut olemassa. Sieltä tuli kaikki se, minkä kärpänen nyt omaksi ansiokseen yritti kääntää. Voi raukkaa! Alkaisi sekin elää, niin saattaisipa joku ystäväkin vielä tielle osua.

”Kun metsät ja hukat loppuvat, niin blogimaailmassa "pieniä yhteisöjä" riittää. Aiheet eivät lopu, laskuri raksuttaa ja itsetunto nousee niin, että päätä huimaa.”

”Lukijalaskuri pysyy korkeana niin kauan kuin tästä "pienestä" yhteisöstä löytyy "keskustelun aiheita" ja niitähän löytyy, kun siellä on parikymmentä aktiivista kirjoittajaa, joita tämä ansaan jäänyt kärpänen vähättelee.”
”Älä hukkaa kirjoitustaitoasi toistelemalla toisten ajatuksia, missä oma elämäsi on?
 on?”
”Täällä heijastuu taustalta katkeruus itse elämää kohtaan, mikä tuntuu pahalta."
"Toivoisin kärpäselle alias P:lle positiivisempaa näkemystä elämää kohtaan. Kyllä se oikeanlainen hukkakin saattaa yllättää, kun vähiten sitä odottaa, eikä kärpäsenkään tartte sitten enää toisten nurkissa pörrätä.”

Tällaisia ”hyväntahtoisia” neuvoja sai kärpänen luettavakseen. Mutta mikä oli, kun ei vain ottanut opikseen?

Hyvinpä taas ventovieraat tiesivät ja tunsivat kärpäsen ja sen elämäntilanteen. Mutta niinhän oli ollut maailman sivu, että se mitä ei tiedetty, pyrittiin aina täyttämään jollakin. Tällä kertaa aukkokohdat täytettiin päättelemällä jälleen kerran, että kärpäsen elämän täyttivät ikävä ja yksinäisyys, kateus ja katkeruus.

Ei ollut sillä ressukalla lämmintä syliä, johon käpertyä, siksi täytyi toisten elämää elää ja vielä pilkata, väheksyä ja toistella toisten jo kertaalleen julkituomia ajatuksia. Mutta mitenkäs se nyt vajavainen hyönteinen muuhun olisi pystynytkään. Ylpeyttä sillä kyllä tuntui riittävän, kun periksi ei voinut antaa, vaikka kaikki merkit olivat jo sitä vastaan!

Tällaisia kärpänen lueskeli, tuumaili niitä mielessään ja lennätti sitten tuumailunsa tulokset bittiavaruuteen toistenkin ihmeteltäviksi, ihasteltaviksi, paheksuttaviksi, pähkäiltäviksi. Jos ei niistä nyt juuri muuhun ollutkaan, niin kävivätpä ainakin hyvistä kirjoitusharjoituksista, hyrisi se itsekseen ja lennähti taas johonkin katonrajaan parhaalle verkkosilmäilypaikalle...