Yksin eläminen on mukavaa, hienoa ja helppoa! Ainakin monen riippakivenä kaulassa roikkuneen vuoden jälkeen. Ainakin nyt, kun on kohtalaisen terve, ei vielä ikäloppu, täysjärkinen, työssäkäyvä, harrastava, sosiaalinenkin, ikiomassa kodissaan asuva. Ainakin taas tänään, kun ulkona on sateinen syyskesän päivä, ja saa käpertyä kahvikupin kanssa sohvan nurkkaan lueskelemaan tai istahtaa läppärin ääreen kirjoittelemaan.

Aamulla saa kiireettömästi valmistautua uuteen työpäivään. Ei tarvitse odotella kylpyhuonevuoroa. Lehden saa lukea kaikessa rauhassa. Saa syödä aamupalakseen, mitä kaapista sattuu löytymään. Voi vaikka vierailla erinäisillä nettisivuilla, jos huvittaa. Ei ole pakko edes radiota avata, jos se sattuu tympimään, aamuteeveestä puhumattakaan.

Iltapäivällä töistä palatessa on koti siinä kunnossa, johon se lähtiessä jäi. Ei roiku kenenkään muun vaatteita siellä täällä. Ei ole tiskipöydällä tiskaamattomia astioita, ellei niitä itse siihen aamulla jättänyt. Ja taas saa tehdä, mikä itseä huvittaa. Ei tarvitse ajatella, mitä ruokaa muille tarjoaisi, vaan voi kuitata omat syömisensä kahvikupposella ja leipäpalalla. Ei tarvitse kiirehtiä kauppaan ruokaostoksille, sillä vähäiset syömisensä voi tuoda joskus tullessaan, kun muissa asioissa kaupungilla liikkuu.

Vapaa-aikansa saa viettää juuri itselleen parhaiten sopivalla tavalla. Ei tarvitse koko aikaa olla rätti kourassa siivoamassa ja järjestelemässä. Silittämättömät pyykit saavat odottaa, kunnes tuntee olevansa valmis niiden kimppuun käymään. Villakoirat voivat rauhassa lymyillä asunnon nurkissa; vain joskus ohimennen voi niitä potkia vähän syrjemmälle.

Niin, nyt on helppo nähdä, että alituinen touhuaminen entisessä elämässä ei ollut mitään muuta kuin yritystä täyttää sisimmän vallannut tyhjyys. Kun ei enää kyennyt eikä halunnut asettua toisen, samassa tilassa asuvan lähelle, kun ei enää mitään yhteistä puhumista saati tekemistä tuntunut olevan, kun koko ajan liikuttiin kuin yksiöisellä jäällä peläten samalla kuitenkin odottaen ja toivoenkin, että jää alla pettäisi...

Ja pettihän se; petti risahtaen ja räsähtäen ja paljasti ja heitti silmille ja eteen kaikki sanomattomat sanat, itkemättömät itkut, lausumattomat toiveet. Yhtä lailla se paljasti kaiken kaunan, katkeruuden, pettymykset, loukkaukset, ilkeät huomautukset, ylenkatseet ja halveksunnat, jotka niiden ilmenemishetkellä oli joko nielty, laskettu mukamas ohi korvien tai itketty yksin kirvelevin silmäkulmin jossakin hiljaisuudessa toisten katseilta suojassa.

Se kaikki on nyt ohi, ja nyt voi nauttia ihanasta vapaudesta, harrastuksista ja itsemääräämisoikeudesta, joista niin moneksi vuodeksi mukamas yhteisen hyvän vuoksi luopui.

Mutta...

Kun syksyinen päivä kääntääkin sen räntäsateisen poskensa, käpertyykö yksineläjä silloin sen turvallisen ja mukavan sohvansa nurkkaan itkien hiljaista itkua ja kaipausta? Tuntuisiko silloin hyvältä, jos voisi käpertyä lämpimään ja hyvään, yksineläjää rakastavaan, hellivään ja kunnioittavaan syliin. Nauttisiko yksineläjä, jos voisi monet kynttilät sytyttää myös toisen ihmisen iloksi. Ja miten hyvältä mahtaisi maistua yhdessä laitettu ruoka kiireettömästi nautittuna...

Entä jos työstä tai harrastuksista palatessa olisikin rakas ja tärkeä ihminen odottamassa. Jos saisikin yksineläjä kertoa mieltään painavat tai sitä ilostuttavat asiat toiselle ja itsekin kuunnella, mitä tämän toisen päivään olisi sisältynyt.

Kun ilta kääntyy yöksi, käy yksineläjä itsensä viereen nukkumaan. Ei ole siinä lähellä lämmintä ja turvallista syliä, jossa levätä. Ei tunne yksineläjä ihollaan kevyttä, hellää, kiihkeää, intohimoistakin kosketusta. Ei painu huulille nälkäinen, ahne, vaativakin suudelma, johon haluaisi vastata koko rakkauden ja hellyyden täyttämällä olemuksellaan.

Yöllä levottomasti nukkuessaan haluaisi ojentaa kätensä, kuunnella hiljaa vieressä hengittäjää ja painautua vasten lämmintä ihoa. Ja ajatella, että vaikkei aamulla enää ehkä heräisikään uuteen päivään, huolehtisi joku siitä, että tuhka siroteltaisiin sinne, minne yksineläjä sen eläessään oli määrännyt siroteltavaksi...

Niin, yksin eläminen on ihanaa...

Vastapäinen ikkuna

Joka aamu
katan pöytään
kaksi kuppia.

Joka ilta
laitan sänkyyn
kaksi tyynyä.

En odota ketään,
eikä kukaan tule.
Nuoruuden toiveet
ovat toteutuneet:
olen vapaa,
teen mitä tahdon.
Juon, valvon, menen...

Mikä saa minut,
aikuisen miehen/naisen
silti joka aamu
kattamaan toisen kupin,
joka ilta
laittamaan toisen tyynyn?

Sitä minä mietin usein,
kun istun katselemassa
varjojen hidasta liikettä
vastapäisellä seinällä.

En ymmärrä.  (Tommy Tabermann)